”Mä lasken sulle: 4,3,2,1”
Joskus on sellasia ajanjaksoja kun on vähän enemmän kiire, tai noh, sanotaan että on ainakin jotain muuta parempaa tekemistä kun kirjoitella normikuulumisia internetin syövereihin. On mulla tosin kiirekin ollut, mutta mulla nyt on aina kiire joka paikkaan. Siitä kiireestä on ehkä jopa nykyään tullut enemmänkin luonteenpiirre kun itseaiheutettu hetkellinen skenaario elämässä. Tosin ehkä on ollut ihan terveellistäkin, että oon ollu kirjottelematta, kun ei sitä itsekään jaksa pelkkiä niitä vittuperkelesaatana-postauksia jälkikäteen lueskella.
Viime viikko tuntu jotenkin todella raskaalta ja vaikeelta. Olin enemmän paketissa kun miesmuistiin ja silti piti painaa menemään ihan täysiä melkein joka ikinen päivä. Ja mä jo hetken luulin, että sama fiilis jatkuu tälläkin viikolla. Maanantai nyt harvemmin on millään tavalla mieleinen päivä ja aamuiset mustikat valkosella paidalla ei kyllä vielä siinä 07.00 aikoihin kohentanu fiilistä ainakaan kovin paljoa. Saatoin toki naurahtaa itekseni, mutta siihen se sitten jäi. Ainakin työpäivän ajaksi. Iltapäivän saleilu kuitenkin kääns mun laivan ihan ylösalasin.
Tiedättekö, kun vähän turhan pitkäks venähtäneen illan (tai viikonlopun) jälkeen avaa maanantaiaamuna ensimmisen kerran suunsa? Yrittää sanoa edes suht iloisella äänellä huomenet sille vieruskaverille, mutta päätyy itse säikähtämään omaa epävireistä viskibassoaan. Saman efektin saa aikaiseksi hirveessä flunssassa. Jos tosin tulee joskus sellanen fiilis, että haluisi varta vasten kuunnella tällaisia pehmeän hyrrääviä sulosointuja voi joko soittaa 0700 123123 tai sitten painella salille ja suorinta tietä sille tietylle absolution -ryhmäliikuntatunnille. Mä kokeilin tätä jälkimmäistä tänään.
Yritä siinä nyt tehdä mitään kunnolla sun vatsalihaksilla, kun naurattaa, hämmentää ja hengästyttää samaan aikaan. ”Nää on sun vikat”, ”tee se”, ”sul on viel 15”, ”se on sun selkä”, ”hei mä lasken sulle: 4,3,2,1”. Noi lauseet kajahteli mun korvissa koko tunnin sillä hyrräävän samettisella 0700 -äänellä. Naurukohtaukset saattoi kuitenkin johtua vaan yleisestä hämmennystilasta, kun yhtälönä on se ääni ja kamikazevatsaliikkeet, joita yritettiin pusertaa naama kysymysmerkkinä aina 40 sekuntia kerralla täysiä. Vaikuttavaa. Niin ja siis se ääni lähti siitä ohjaajasta, ei musta.
Kuin ihmeen kaupalla saatiin tunti kuitenkin puserrettua ”sun maksiminopeudella” alusta loppuun. Ja siinä ku istuin jumppamaton päällä tunnin päätteeks samalla vedet kaataen siihen nenän eteen lattialle, mä mietin että shiit mul on hyvä fiilis. Tämmönen yllättävä kokemus sai hymyn huulille ja oikeesti oli jopa hyvä treenikin. Mun treenimotivaatio kaivautu taas sieltä kolostaan ujosti vilkuttelemaan. Eli just smile and wave boys, just smile and wave.
Oispa aina kaikissa maanantaissa jotain hauskaakin.