Mä oon oikeesti luonteeltani semipositiivinen.

Kun se tietty aika kuukaudesta on ohi, niin olo helpottuu. Se helpottuu kaikin puolin. Olen jälleen tyyni, rauhallinen, pirteä ja suorastaan hulvattoman hauska oma itseni. Ainaki noin pääpiirteittäin. Jaksan taas painaa tukka putkella aamusta iltaan tekemässä niin tärkeitä kun sitten niitä vähemmän tärkeitä ja oikeastaan tyystin turhiakin asioita. Samalla sitä huomaa, kuinka taas oma ajatusmaailma muokkaantuu ihan jokaisessa suhteessa siihen astetta positiivisempaan suuntaan.

Enää ei ketuta se, että on kylmempi kuin hetki sitten. Ei oikeastaan edes ärsytä se fakta, että sataa melkein koko ajan. Mä olen iloinen siitä, että saa laittaa vähän enemmän vaatetta päälle aamulla, kun lähtee töihin. Ja on kivaa herätä aamulla, kun himassa on viileää eikä tarvitse istua sängyn laidalla sitä kymmentä minuuttia pohtimassa, että kehtaako skipata suihkun ennen töitä vaikka koko kroppa on yhtä märkä hiestä kuin tunnin crossfit -treenin jälkeen. Mä oon taas löytäny ainaki hetkeks tän silver lining -ajatusmaailman.

Sama pätee siihen, mitä mun päässä liikkuu tän prokkiksen suhteen. Parin viikon aikana oon taas selaillut blogeja, artikkeleita, lehtiä, kirjoja, videoita, televisiosarjoja sun muita tietolähteitä liittyen ruokavalioon, treenaamiseen tai ylipäänsä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyen. Salkkarit tietenkin oppimismateriaalin kulmakivenä.

Vielä kuitenkin viime viikolla selailin näitä ihanan ristiriitaisia tietopaketteja syvän ahdistuksen kourissa niin, että musta jäi jäljelle vaan iso kysymysmerkki. Sellanen elävä kysymysmerkki, joka taas huomas, että vaikka 4 eri jutun mukaan teen suurimman osan oikein, niin viisi seuraavaa vetäisee maton jalkojen alta vakuuttaen, että metsään menee. Mutta tänään, tänään kaikki on toisin.

Mä en ole seurannut edistystäni millään tavalla – vielä. En ole ottanut mittoja, en käynyt vaa’alla ja peiliinkin oon vilkassut vaan satunnaisesti ”ihan sama” -meiningillä. En ole kirjoitellut ruoka- tai treenipäiväkirjaa (elixian puhelinaplikaatiota ei lasketa) enkä ole punninnut yhden yhtä asiaa, mitä suuhuni laitan. Okei, ekan herkkupäivän jälkeen punnitsin, että kuinka paljon karkkia jäi jäljelle. Mutta se oli ihan vaan tutkimustietoa, ei millään tavalla liitoksissa tähän hommaan. Ja nyt kun mulla on tällanen hyvä fiilis koko hommasta, niin voipi olla, että en torstaina mitään mittoja ala ottamaankaan. Koska tietenkin jännittää, että onko sitä niin kutsuttua kehitystä tullut mihinkään suuntaan. Ja jos mittanauha näyttää että ei, niin…noh, en ehkä sitten ole enää niin iloinen.

Tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että kaikki on okei. Mä oon päässy siihen tilaan oman pääni kanssa, että se on ihan ookoo, ettei kehitystä tapahdu heti. Että se mikään ei näy vielä. Ja silti oon 100 varma siitä, että kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee. Ja itseasiassa vaikka ei tulisikaan, niin mitäs sitten. Tää on tosi outoa, koska mä oon sellanen kaikkimulletännehetinyt -ihminen. Kuten tossa aiemmin taisin paljastaakin, että ekan viikon jälkeen jo ekan kerran ihmettelin itsekseni, että miksei ne vatsalihakset vielä näy. No anycase.

Mä oon kuitenkin omaksunu tässä kuukauden aikana jokseenkin sen elämäntavan, missä melkein päivittäinen treenaaminen ja liikkuminen on osa mun elämää eikä se siitä tuu mihkään poistumaan. Mä en edes tykkää siitä, että en päivän aikana liikkuisi millään tapaa. Se on tylsää. Sama koskee safkailuja. Mä syön niin kun mä tällä hetkellä syön, ja sekin on okei. Ja kuinka helpottavalta tää olo tuntuu tällä hetkellä!

Silti veikkaan, että mun aivoitukset näistäkin asioista heittää kärrynpyörää vielä useemmin ku kerran. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehkä se aika on tunnin päästä. Tai huomenna. Tai ens viikolla. Who knows, who cares.

Piis aut. 

Ps. Ainiin. Mun uusia vaatteita tuli postiin ainaki yks kappale. Ja ostan ehkä tänään uudet kengät. Jee.

Pps. Kukahan nää maksais?