Mä skarppaan.

Mä mietin tossa, että mistä hitosta mä kirjottaisin. Oon taas ollut liiankin kauan hiljaa tän blogin tiimoilta.

Tän piti olla mulle se kanava, jonka kautta tarkastella omaa edistymistä prokkiksen suhteen. Tän piti olla mulle se paikka, jonne voin kirjottaa kaikennäköisiä fiiliksiä – rehellisesti. Sillä tavalla, että sitten tammikuussa voin lueskella näitä postauksia itsekseni ja nauraa (tai itkeä). Tai miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan tullu tehtyä ja oliko talvikuntoon -projekti niin haastavan oloinen, kuin miltä se kuulosti silloin elokuun ensimmäisenä päivänä. Toki tietenkin näihin loppuanalyyseihin liittyy myös ne tulokset, tuli niitä tai sitten ei. Tän piti olla mulle se paikka, minne voin vuodattaa omaa sisäistä pahaa oloa. Tai hyvää oloa. Tai oloa. Tää oli mulle se taivas. Se turvasatama. Koti, perhe, mun kaikki. Tää oli mulle se pilvilinna, joka romahti.

Okei, nyt mä liiottelen.

Kuitenkin mä voin olla tällä hetkellä ihan tyytyväinen siihen, että kun taas se tuttu lause ”pitäis taas ottaa itteään niskasta kiinni” kajahtaa takaraivossa, niin mä tarkoitan sillä tätä ehkä turhanpäivästäkin näpyttelyä tänne internetin syövereihin. Se nimittäin ois voinu myös mennä aivan toisin päin. Mä oisin voinu innostua tästä bloggaamisesta niinkin paljon, että kaiken se bloggaamisen keskellä olisin unohtanut muun maailman. Ja vaan kirjottanu. Onneks mulla ei oo niin paljoa asiaa.

Mä kuitenkin aion skarppaa tän homman kanssa. Kaikella tavalla. Myös sillä, että elävöitän tätä touhua kuvilla. Meinasin sanoa että ”kuvilla ja videoilla”, mutta ei mun IT-nörtti skillssit ainakaan vielä riitä siihen, että lisäisin tänne mitään vinejä tai videoita.

Mutta mä teen uudenvuoden lupauksen keskellä syksyä. Lupauksen ryhdistäytymisestä. Itsensä niskasta kiinni ottamisesta. Kirjoittamisesta. Unelmista. Rakkaudesta lajiin. Minä tulen ja nousen, kuin Fenix tuhkasta tai aurinko idästä. Tai niin kun Batman pimeydestä. Boom.