Eilen oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Se tuntuu aina jokseenkin vaikealta palata sorvin ääreen, kun on vetäny lonkkaa reippaat kolme viikkoa putkeen. Erityisen rankaksi maanantaiaamun teki se, että mun naama, tarkemmin ottaen nenä, otti hieman osumaa sunnuntaina beachfudiksen pronssipelissä. Mulla oli hieman erilaiset suunnitelmat viimeisen lomapäivän viettoon, mutta paremman puutteessa oli se Haartmanin päivystyskin ihan ok. Nenä turvonneena ja silmä melkein mustana siis toimistolle reippaana.

Onneksi maanantain varrella lohkesi pari ilouutistakin mukaan. Sain yhden lomaviikon takaisin sairastelun takia, sain yhden päivän saldot takaisin samasta syystä ja saatoin jopa puolivahingossa nyt viimein varata sen Meksikon reissun. TSAIJAI. Tammikuussa siis odottaa kaksi viikkoa luksusta palmujen katveessa. Ei huono.

Nyt kun matka on virallisesti varattu ja varausmaksu maksettu, niin kyllä se motivaatio taas pomppasi ihan uusii svääreihin – niin talvikuntoon -prokkiksen kuin rahansäästämisenkin suhteen.  Eipä tuntunutkaan maanantai-iltapäivän saleilukaan millään tavalla vaikealta ja raskaalta. Eikä se maitorahkakaan nyt pahaa ole. 5,5 kuukautta on lyhyt aika, ja kyllä noi kuvat tuolta Cancunin biitseiltä ihan varmasti pitää tän motivaation yllä. Mä lupaan tuijottaa niitä aina sillon kun herkkuhimo iskee tai kun urheilu ei millään tasolla kiinnostais. Koska eiköhän noitakin hetkiä tohon melkein puoleen vuoteen tule mahtumaan ehkä yks tai kaks. Tai kaksytkuus.

Mä en ole mikään bodypump/steppi/whatever -tyyppinen ihminen. Vierastan noin yleisestikin kaikkia näitä ryhmäliikuntatunteja, missä ohjaaja seisoo huoneen keskellä ja huutelee tsemppilauseita mikin välityksellä ehkä jopa ärsyttävän ylipirteästi. Kerran olen bodypumpia kokeillut jengiläisten kanssa nuorempana. Siis fudisjengiläisten, toi nimittäin kuulosti joltain badassprätkäjengipahisammunsutnytheti -meiningiltä. Mut siis niin, siihen yhteen kertaan se pumppaushomma jäi. Kuitenkin nyt mulla on varattuna perjantaille 2 (KAKSI?!) 30 minuutin tuntia, jonne olen ilmoittautunut YKSIN. Edes mun rakas salikaverini ei oo tulossa viereen vääntelemään ja lievittämään mun ahdistusta. Mutta olkoon tämä perjantain ryhmäliikuntapläjäys nyt sellainen kokemus minulle, joka kumoaa täysin takaraivossani jyskyttävät stereotypiat ko. aiheesta.

Mua naurattaa jo valmiiksi, kun mietinkin itseäni sen spinning -pyörän selässä. Väkisinkin tulee mieleen Sami Hedbergin läppä kyseisestä lajista. Mä tuun niin hokemaan itelleni sitä ”no ei vittu välttämättä jaksa” -lausahdusta koko sen 30 minuuttia. Saatan myös nolata itseni nauramalla yksinäni pyörän selässä räkänaurua, mikäli ohjaaja sanoo jonkin seuraavista sanoista: tule, polkee, jaksaa. Kuitenkin, mikäli pyöräilyn aikana ei soi Elastisen täytyy jaksaa -biisi, niin mä olen virallisesti pettynyt.

Panda kuittaa.