Sä.

Vuonna 2015 mä olin vähän erilainen ihminen. Tavallaan. En ehkä luonteenpiirteiltäni tai persoonalta erilainen, mutta toimintatavoiltani. Liikuin  niin sanotusti hieman harmaalla alueella. Ajoittain se punainen lanka oman toiminnan kanssa saattoi vähän likaantua tai jopa katketa. Samalla tavalla, kun filmi katkeaa about 01.00 aikaan baarissa sen parin tequilashotin jälkeen. Onneksi vuosi 2015 on enemmän tai vähemmän onnellisesti takana. Eilen juurikin tuli puheeksi, että jos tarpeeksi yrittää, niin onnistuu varmasti unohtamaan koko vuoden olemassa olon. Ja kuten tässä on lähiaikoina muutenkin tullu todettua: ”se mitä ei muista, ei ole tapahtunut”.

Vuodessa 2016 on kuitenkin paljonkin asioita, mitä haluaa muistaa. Sinä. Kaikki sussa. Meissä.

Puoli vuotta on tavallaan todella lyhyt aika. Se on lyhyt aika, jos miettii kokonaisuutta. Vaikka sitä 25 vuotta, jotka oon täällä tallustanu menee. Siihenkin sisältyy jo 50 kappaletta niitä puolikkaita vuosia. Mutta silti yhteen puoleen vuoteen voi mahtua vaikka ja mitä. Jos se yksi puoli vuotta merkitsee jotain. Jos se on sellainen puoli vuotta, mitä ei halua unohtaa.

Alku on opettelua. Tietenkin. Alut on aina. En mäkään osannut lukea kirjoja vielä viisivuotiaana, enkä mä osannut 24 vuotiaana vielä lukea sua. En sano, että osaisin vieläkään täysin. Mutta puolessa vuodessa ehtii kuitenkin oppia jotain. Ehkä mä osaan vasta lukea sua samalla tyylillä kun pikkulapsi lukee kuvakirjoja, mutta mä jatkan opiskelua niin, että mä osaan huomenna jo vähän paremmin kun tänään.

Mä muistan ekan halauksen. Muistan ekan pusun. Ekan yhteisen yön ja ekan yökylän. Ekan kävelyn, leffan ja ekan ikävän. Mä muistan kun sä ekan kerran sanoit, että rakastat. Ja muistan kun sä sanoit olevas vaan mun. Enkä mä aio niitä unohtaa.

Onhan se klisee, jos mä sanon, että mulla on kaikki hyvin kun nään, että sulla on kaikki hyvin. Mutta niin se vaan on. Jos mä saan sut hymyilemään ja nauramaan, niin se riittää. Se riittää, kun mä nään susta, että sä oot onnellinen. Kun mä nään sun silmistä ja hymystä, että näin on hyvä. Mä teen kaikkeni, että sä oot onnellinen vielä pitkään. Mun kanssa.

Mulla on kaikki hyvin nyt. Mä oon tasapainonen, rauhallinen ja oikeesti onnellinen. Mä tiedän, mitä mä haluan nyt, ja tiedän mitä mä haluan tulevaisuudessa. Mä tiedän, mitä se vaatii ja oon valmis antamaan ihan kaikkeni. Mä en voi luvata sulle niitä tähtiä tai kuuta taivaalta. Mutta mä lupaan, että mä olen tässä – enkä oo menossa yhtään minnekään. Ja mä toivon, että se riittää.

Onhan se totta, että puoleen vuoteen mahtuu ilojen lisäks myös suruja. Ylämäkien lisäksi alamäkiä. Mutta ei, en vaihtais edes niitä risukasoja. Koska ne kaikki on muokannu meistä sen, mitä ja missä ollaan nyt. Yhdessä. Ja niin kun se kaikki hyvä, niin kaikki se huonompikin, on vetäny meitä enemmän yhteen kun työntäny erilleen.

”Ethän sä nyt voi yksin kotiin lähteä!” Et niin. Etkä lähteny. Etkä lähde enää ikinä.