Taas uusi maanantai.

Hupsistakeikkaa. Siinähän hurahti melkein viikko hiljaiselossa blogin suhteen.

Don LaFontaine -äänellä ja leffatrailerin tunteella:

Alkaako motivaatio kirjoittamista kohtaan hiipua…? *hiljainen, surullinen (-ish) musiikki ja melko väritön otos työpaikalta koneen äärestä*

Onko ote lipsunut….? *boomswoosh, fläsärikuvia kahvakuulatunnilta kun kuula lipsuu hikisistä käsistä*

Alkaako selkä katkeamaan reilun kuukauden jälkeen? *räjähdyksiä ja ammuntaa, hikeä, verta ja kyyneliä*

Vai nouseeko tämä arjen sankari tästä kuopasta….yksin? *dramaattinen taustamusiikki ja päättäväinen katse*

To…be…continued… *nälkäpelitunnari ja musta screeni*

Ja nyt mulla pyörii se vihellys Robbarin sanoja lainatakseni: luupilla mun korvissa.

Ok ok. Maanantai. Hepulimaanantai. Ei siis ole motivaatio oikeesti hukassa, eikä ote ole kummemmin lipsunutkaan. Paitsi ehkä juuri tuolla eilisen aamun kahvakuulatunnilla. Minkäs sille voi, kun kädet hikoaa ja painovoima vetää kuulaa mielummin kohti lattiaa kuin yläilmoja?

Asiaan kuitenkin.

Pari ensimmäistä prokkisviikkoa lähti käyntiin kuin bensalla kastettu juhannuskokko. Tulta, tappuraa (mitä hittoa sekin on?) ja uusi salijäsenyys sekä rutkasti motivaatiota ja intoa. Sillon mentiin eikä meinattu. Klassinen tapa aloittaa mikä tahansa laihdutus-, dietti-, opiskelu-, työ- tai jonkunnäköinen parempielämä -projekti. Tällaisen superalun jälkeen useimmiten sitten loppuu niin energia, kiinnostus kuin rahatkin, joka johtaa tähän kuuluisaan oravanpyörään, missä sitten lopetetaan leikki lyhyeen eikä sitä haluttua elämänmuutosta saavuteta. Mulle ei kuitenkaan, ainakaan vielä, ole käynyt niin. Rahat tosin saattaa olla ehkä vähän tiukalla, mutta siihen löytyy syy ihan jostain muusta kun treenaamisesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Ai että mä tykkään mun uusista vaatteista!

Tuon salama-alun jälkeen on kuitenkin tässä viimeiset pari viikkoa menty niin sanotusti rennosti. Alussa kaikki oli uutta ja kiinnostavaa, opin uusia tapoja treenata kovaa ja saatoin innoissani treenata suhteellisen monta kertaakin viikossa. Treenikalenterin mukaan ensimmäiset 2-3 viikkoa mentiin sellaisella 8 treeniä/viikko -tahdilla. Nyt kaksi vikaa viikkoa näyttää ”vain” 7 ja 6 treeniä/viikko. Okei, yksi treeni vastaa aina joko yhtä ryhmäliikuntatuntia (30min-60min) tai yhtä salikertaa (itsenäisesti) ja useinhan se menee niin, että puolen tunnin spinningin jälkeen hypätään vielä puolen tunnin coreen. Käytännössä siis 1 kokonainen tunnin treeni, aplikaation ja laskennan mukaan 2×30 minuutin treeniä. Jokainen sitten miettiköön, laskekoon ja pähkäilköön itse, että kuinka paljon sitä oikeasti tulee treenattua.

Alun muutama viikko tuntui niin kropassa kuin pääkopassakin suhteellisen rankalta. Ehkä blogipostauksistakin sitten huomasi, että mieliala laski ja väsymyspiikki iski. Oli tässä vaiheessa ehkä ihan hyväkin vähän löysentää tahtia. Tietenkin kroppa väsyi räjähdysmäisesti (voiko niin sanoa, että väsyy räjähdysmäisesti?), kun tulee niin paljon uusia juttuja mukaan elämään (lue: ryhmäliikuntatunnit). Erilaiset lihakset käytössä kuin mihin on tottunut, niin kai se nyt jossain tuntuu. Ehkä. Kuitenkin nämä kaksi niin sanotusti rennompaa viikkoa on tehnyt hyvää niin kropalle kuin mielellekin ja nyt taas tuntuu siltä, että jaksaa painaa pitkää päivää niin töissä kuin salinkin puolella jalkapallokentästä puhumattakaan.

Siitä en sitten tiedä, onko tuloksia tullut millään tasolla. Tai siis ainakaan ulkonäöllisesti tai vaa’an mukaan. Enpä ole asiaa kummemin miettinyt tai stressannut, joka on minunlaiselleni tyypille erittäin positiivinen asia. Takaraivossa jyskyttää tällä hetkellä vain ääni siitä, että kyllä niitä tuloksia pikkuhiljaa tulee kun kärsivällisesti tekee hommia sen eteen. Ja mä olen niin iloinen tästä pienestä vihreästä miehestä, joka näitä sulosointuja mun korvaan kuiskuttaa. Kaikki jotka mut tuntee hieman paremmin, tietävät kuinka iso juttu sekin jo mulle on. Jos se, että en seuraa mahdollisia tuloksia vaa’alla, kuvilla tai mittoja ottamalla tarkoittaa sitä, että saan pidettyä pääkoppani kasassa, niin näillä siis mennään. Äiti tosin viikonloppuna tokaisi, että olisin laihtunut. Ihana äiti. Mutta sitten taas miettii, että kyllähän nyt oma äiti on aina se joka kehuu. Tiedättekö ne meemitkin siitä, kuinka äiti sanoo että on maailman kaunein/komein ja todellisuus on sitten..no vähemmän vaaleanpunainen? Aaaaaanycase.

Mulla on vahva kutina siitä, että tästä tulee hyvä viikko. Tsemiä mulle ja kaikille muillekin maanantaihin ja loppuviikkoon sittenniin ihan tasapuolisesti!

Ps. Pitäsköhän mun siinäkin suhteessa skarpata ja ottaa itteäni niskasta kiinni, että alkaisin heitellä jonkinmoisia kuvien tapaisia tiedostoja tänne tekstin lomaan? Piristäis vähän tätä ulkoasua. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja niin pois päin. Nooooh, kahtellaan.

Pps. Mun oli pakko googlaa toi tappura. Tappura on joku kuitukasvi, joka erottuu pellavan jalostuksessa. Ja sitten suora lainaus kaikkitietävä wikipediasta: Tappura -sanaa käytetään kuvainnollisessa merkityksessä esimerkiksi tarkoittamaan herkästi syttyvää, kiihkeää, kuten sanonnassa ”tulta ja tappuraa” (ks. yllä). Toisaalta merkitys voi viitata myös karkeaan tai takkuiseen. Katohan, joka päivä sitä vaan oppii uutta.