Mitä sanoa ystäville, jotka kertovat haluavansa samaa mutta eivät kuitenkaan? Ehkä se, että on itse aina ollut valmis lähtemään erottaa. Kaikki meistä kuitenkin ovat valmiita tekemään omien unelmiensa eteen töitä, menemään läpi sen kuuluisan harmaan kiven, joskus vain sanoakseen että eipä tuo olisi kuitenkaan kannattanut. Kuka on se… tai mikä on se, mikä mittaa kauhallaan sitä kuinka palavasti joku haluaa jotain?

Yksi on kietoutunut ihmisiin syvästi, toinen pessimistisin ihminen ikinä, kolmas vähän päästään vialla. Ehkä kyse ei olekaan siitä miten halutaan samaa vaan siitä miten halutaan ja mitä. Se näyttää samalta, ehkä vähän kuulostaakin mutta todellisuudessa onkin kilometrien päässä toisistaan. Mulla on se ajatus, että niin pitkälle mennään kuin halutaan. Pistetään ne silmät kiinni ja hypätään. Ne, jotka haluaa roikkua mukana roikkukoon. Muut voi mennä. Ehkä se on se mikä pitäisi sanoa. Että ei se ole rohkeutta eikä halua vaan se tapa millä on tähänkin asti menty. Jos on jo viisi vuotiaana sanonut lähtevänsä niin kai sitä jossain vaiheessa tulee vastaan se lähtö. Jotkut asiat sitä vain on tiennyt tulevan.

Ehkä se kuitenkin on se pelko, mikä erottaa. Ei heidän vaan minun. Pelko siitä, että elää sen yhdeksästä viiteen arjen, lamaantuu siihen tiukaan sääntöviidakkoon. Ei saa tehdä sitä eikä tätä. Sitä saa kyllä tehdä mutta ei niin paljon. Ei siinä ole mitään pahaa mutta kun se ei ole se oma juttu. Foot notena voisi ehkä huomauttaa että hauskinta on se, että olen niitä muksuja, joille on tungettu tuutin täydeltä ’etsi oma juttu, ole oma itsesi’ soppaa mutta joille sitten sen maagisen luvun iskeydyttyä paperiin on todettu ’sorry, ei se meekkään niin! Ota tosta duuni, mee naimisiin ja tee lapsii’. Toisaalta, eihän tää maailma pyörisi ilman niitä, jotka löytää sen oman juttunsa siitä, mikä mulle näyttää tiukalta kaavalta, kanaverkolta aitauksena. Mutta pyöriikö se maailma ilman mun kaltaisia ”havukka-ahon ajattelijoita, hulluja hatuntekijöitä”?

En tiedä. Joskus tuntuu että joo, pyörii se ja helevetin hyvin vielä. Mutta entä jos ne tyypit, jotka saa päähänsä kokeilla miten hyvin teepussia voi dipata kuppiin pitämällä suussa sitä läpyskää, katoais? Tai ne, jotka tekee kaikkensa saadakseen sen vähän erilaisen tulevaisuuden, ulkona? Onko se ulkonakin olo hyväksyttävämpää jos sen tekee yhdeksästä viiteen?

Joskus sitä vaan haluaa kaataa nämä ajatukset niiden ihmisten niskaan, joiden reaktio näiden opiskelusuunnitelmien suhteen on First Classiä. Second Class on se kivempi mutta myös se vähemmistö. Ainakin täällä päin.

Ja aika hyvin sitä voi dipata. Tulee ihan kivaa hartian seutu treeniä jos pöytä on sopivan korkuinen.