Suosittelen!

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka oli koskettavin lukemani kirja pitkään aikaan. Pihlajaniemi kertoo lapsen odotuksesta viiden vuoden ajalta. Päiväkirja on täynnä tunteita laidasta laitaan. Odotuksen tuskaa ja onnellisuutta, innostumista ja pettymystä. Itseäni oikein hävettää, miten yhdeksän kuukauden odotus tuntui sietämättömältä ja liian pitkältä. Viisi vuotta! Ja siis viisi vuotta adoptioprosessia. Sitä ennen biologisen lapsen yritystä ja hedelmöityshoitoja. Anna, et ollut kohtuuton.

Itse olen hyvin kiinnostunut adoptiosta ja kirja avasi prosessia odottajan näkökulmasta. Kuitenkin eniten pisti miettimään äitiys ylipäätään. Kenellä on oikeus olla äiti? Mitä hyvältä äidiltä vaaditaan? Millainen äiti saa olla? Paljonko ihmisen täytyy muuttua tullessaan äidiksi? Siis tullessaan äidiksi millä tahansa tavalla. Näitä samoja itsekin pohdin odotusaikanani, tosin pikakelauksella, verrattuna viiden vuoden odotukseen ja epävarmuuteen. Voisi sanoa, että nämä Annan vuosia pyörittelemät ajatukset käväisivät mielessäni omana odotusaikanani. Tuntuu epäreilulta, että toisille (kuten itselleni) lapsen saaminen oli niin helppoa. Eikä kukaan kysellyt tai kyseenalaistanut onko minusta äidiksi ja meistä perheeksi.  

Minun elämästäni lapsi ei ehtinyt puuttua niin kauan. Olisikohan lapsesta vielä onnellisempi ja kiitollisempi, jos sitä olisi ehtinyt toivoa, odottaa ja kaivata kauemmin? En tiedä.

Hyvinä vitseinä ja ärtymyksen aiheuttajina toimivat kanssaihmisten kommentit adoptiosta. Niitä Roosa ehtikin jo koota.

Suosittelen kyllä adoptiosta kiinnostuneiden lisäksi ihan kaikille vanhemmille tai vanhemmuutta pohtiville. Tai ihan vaan koskettavaa lukuelämystä kaipaaville. Minua ainakin itketti paljon.

”Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä maistaa.”

Kiitos Anna, kun uskalsit kertoa miltä tuntui, ja teit sen kauniisti!