Voi tauti!

Huh. Nyt voin ehkä sanoa olevani takaisin elävien kirjoissa, kun jaksan avata sekä silmät, että läppärin kannen. Vauvojakin jaksan taas hoitaa ja ehkä jopa leikkiä kaksivuotiaan kanssa.

Olen aina ajatellut, että lapsiperheessä haastavimpia ovat ne hetket, kun lapset sairastavat. Väärin. Haastavinta on se, kun äiti sairastaa.

Olen ollut kaksi viikkoa korkeassa kuumeessa ja vaan tärissyt peiton alla ja ollut ihan täysin pois pelistä. Taudin nimeksi selvisi keuhkokuume.

Ei olisi varmaan kiva tauti kenenkään sairastaa, mutta on se kyllä pienten lasten äidille henkisesti ihan tosi rankkaa. Maata peiton alla, täristä kylmästä, pää kivusta ja kuumeesta hellänä, ja kuunnella kun kaksivuotias huutaa uhmakohtauksessaan, molemmat vauvat itkevät nälkää ja Isi vaan yrittää selviytyä.

Ja hienosti Isi selviytyikin! Uskomaton arjen sankari!

Onneksi tätä pahinta, 39:n asteen kuumetta ei kestänyt montaa päivää. Sitten sellaista iltaa kohti nousevaa perus 38:a olikin pitempään. Siinä vaiheessa pystyin kuitenkin jo taas imettämään ja hoitamaan vauvoja päivällä muutenkin.

Lääkärissä, röntgenissä ja verikokeissa olen juossut  laahustanut jo niin monta kertaa, että en pysy enää laskuissa. Ja aina mukana tuplavankkurit, joiden työntäminen hengästyttää terveenäkin.

Nyt tuntuisi olevan jo voiton puolella tämä tauti. Lääkekuuri jatkuu ja hengästyn pienimmästäkin liikahduksesta ja yskä on kamala.

Mutta tänään join kahvia ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon! Ehkä tämä taas muistuttaa siitä, miten onnellinen sitä saakaan olla, kun kaikki perheenjäsenet ovat perusterveitä ja tavallinen arki sujuu kuitenkin aika hyvin, kun aikuisia on kaksi jakamassa sitä.