Rakkauden vuosi vs. työttömyys

Tammikuussa nimesin tämän vuoden rakkauden vuodeksi. Muistin sen taas, kun luin Vihervaaran Annan ajatuksia rakkaudesta. Vaikka vuosi ei olekaan vielä ihan lopuillaan, nyt käydään kuitenkin jo toiseksi viimeisintä kuukautta, joten jotain ajatuksia minulla kuluneesta vuodesta on. Vuoteen 2014 on mahtunut monia ihania ja hauskoja asioita viikon mittaisesta Kuusamon reissusta minun ja poikaystäväni viisivuotispäivään. Noin niinkuin muunmuassa. Silti kovin rakkaudelliseksi en ole tätäkään vuotta kokenut.

Viime vuoden lopulla sain vihdoin opintoni päätökseen ja saatoin viimein hellittää stressistä, joka minua oli piinannut koko vuoden. Ajattelin, että nyt helpottaa. Kyllä se helpottikin, mutta vain jonkin verran. Etsinnöistä ja yrityksistä huolimatta en ole löytänyt töitä, vaikka olen alalla, jolla niitä pitäisi melko hyvin olla. Kun tähän yhtälöön yhdistetään se, että olen aina jokseenkin arvottanut itseäni enemmän suoritusten kuin sen kautta, mitä olen, stressi ja ahdistus ovat tuttuja vieraita. Stressistä puhutaan melkein poikkeuksetta vain sellaisissa yhteyksissä, kun on kiire: työt, lapset, kodinhoito ja kaikki muut velvollisuudet painavat päälle. Mitään ei ehdi. No, minulla on aikaa, mutta stressi kiusaa silti. Näinkin voi olla.

Anna kirjoittaa ylempänä linkkaamassani tekstissä näin:

”Käsi ylös, jos on joskus ilkeillyt itselleen, kun on pettynyt itseensä tai saavutuksiinsa? Kuka on julmasti haukkunut, höykyttänyt ja vähätellyt itseään epäonnistuessaan jossain? Kuka on joskus ajatellut: ”en ole tarpeeksi hyvä”? Puhuisitko koskaan yhdellekään ystävällesi niin kuin suutuspäissäsi itsellesi?”

Taisin kuvainnollisesti nostaa käteni jokaisen kysymyksen kohdalla. Olen mielessäni ja välillä ääneenkin ruoskinut itseäni siitä, että olen työtön. Yhteiskunnan pohjasakkaa, joka vain ottaa, eikä anna mitään. Yksi numero lisää synkissä tilastoissa. En ajattele näin muista työttömistä, vain itsestäni. Kysymys, että ”jokos niitä töitä on löytynyt” saa minut sulkeutumaan. Ja tuon kysymyksen kuulen lähes aina, kun tapaan kenet tahansa sukulaisen, ystävän tai puolitutun. Tiedoksi teille, kerron kyllä sitten, kun saan töitä. Uskoakseni voimme puhua vielä jostakin muustakin kuin työnteosta? Ei kai aikuisuus ole vain pelkkää työntekoa?

Kuinka sitten työttömyys liittyy rakkauteen? Kuvittelen, että jos vain saisin töitä, kaikki olisi kunnossa. Minulla menee muuten ihan hyvin, kunhan vain tuon yhden asian saisin muutettua… Mutta entä sitten kun kohtaan seuraavan haasteen? Otanko taas esiin näkymättömän koivuniemen herran? Huomaan, että minun olisi opittava antamaan itselleni enemmän armoa ja rakastamaan itseäni ehdoitta. Siten selviäisin paremmin kaikesta, eikä arvoani määrittelisi enää suoritukset tai niiden puute. Tiedän, etten voi löytää vastauksia ulkopuolelta, vaan rakkaus, ilo, valo ja luottamus on tuotava esiin sisältäpäin. Löysin taas Ajatusten aamiaisesta osuvan sitaatin:

”Todella merkityksellistä on se, mitä tapahtuu meissä, eikä se, mitä tapahtuu meille”.

-James W. Kennedy

Huvittavaa työttömyydessäni on tavallaan se, että tiedän, että minusta tulisi hyvä työntekijä. Minulla ei ehkä ole vielä niin paljon työkokemusta kuin monilla muilla, joten minulla ei ole konkreettista näyttöä, jolla voisin päteä työhaastattelussa. Toivon, että joku työnantaja ei vain tuijottaisi cv:ssäni olevia aukkoja vaan osaisi katsoa niiden ohi ja näkisi ihmisen, joka haluaa oppia ja kehittyä.

Olen menossa huomenna työhaastatteluun. Saas nähdä, raottuuko ovi sen verran, että saisin edes osan jalasta sisäpuolelle!