Olen kokonaisuus

Ystäväni oli meillä käymässä nyt viikonloppuna, ja perjantaina vietettiin jonkin verran aikaa ulkona kuvaillen toisiamme. Kuvia kertyi aika paljon ja onnistuneita otoksiakin suhteellisen hyvin, ja mietin, että olisi kiva laittaa joitakin kuvia blogiin. Sitten taas sorruin miettimään, että sopiiko tämmöiset tyyliblogi-tyyppiset kuvat blogini ”linjaan”. Äsken kuitenkin luin ihanan Ellan kirjoittaman tekstin, jossa pohdiskeltiin sitä, kuinka helposti lokeroimme itseämme ja muita. Kun asetamme itsemme tai jonkun muun tiettyyn lokeroon ja sitten siitä lokerosta poiketaan, syntyy hämmennys. Kuka tuo ihminen oikein on, ei yhtään sellainen kuin ajattelin! Ellalta bongasin myös tämän sanonnan: ”Don’t think outside the box. Get rid of the god damn box.”

Tykästyin heti tuohon sanontaan. Niin, kuka niitä lokeroita oikein tarvitsee! Heitetään ne menemään, niin on paljon helpompaa. En tiedä millaisen kuvan minusta blogini kautta saa. Veikkaan kuitenkin, että minun ainakin ajatellaan kykkivän päivät pitkät pusikoissa kameran kanssa, värittävän värityskirjoja ja pohdiskelevan syvällisiä. Ja se onkin usein aivan totta. Mutta yhtä totta on myös se, että tykkään myös pinnallisemmista jutuista, kuten vaikka siitä, että joku ottaa minusta kivoja kuvia. Muodista en ymmärrä, mutta pidän silti kivoista vaatteista. Rakastan värejä, mutta silti voin pukeutua myös mustaan. Tykkään myös meikata ja katsoa välillä poikaystäväni kanssa vaikka Futuramaa samalla kun syön pakastepitsaa. Vaikka suosikkimusiikkiani onkin esimerkiksi Johanna Kurkelan herkät ja syvälliset biisit, voin ihan hyvin lähteä mukaan baariin kuuntelemaan CMX:ää tai underground festareille, joilla esiintyy bändi nimeltään Lasten hautausmaa.

Mitä tulee yleiseen kriiseilyyn siitä, kuinka paljon ”pitäisi” painaa ym, olen aina ajatellut olevani tuollaisen kriiseilyn/pinnallisuuden ulkopuolella. Valehtelematta en ole oikeasti koskaan ajatellut, että ”ai kamala kun on niin paljon ylimääräistä, kyllä vähän pitäisi kiristää sieltä ja täältä”. Tästä voi tietysti olla kiittäminen äidiltä perittyjä geenejä -vaikka söisin mitä, niin paino ei nouse. Mutta kuinkas sitten kävikään. Vuoden sisään olen laihtunut tahtomattani, enkä voi väittää, etteikö se olisi aiheuttanut minulle pientä kriisiä ja ajatuksia siitä, että miten kamalalta nyt oikein näytänkään ja kuinkahan moni ajattelee, että minulla on varmaan jokin syömishäiriö. Joku varmasti ajattelee, että no mitä sitten jos laihtuu, sehän on vain hyvä. Voin kertoa, ei se ole aina niin. Kun normaalipainon ja alipainon välillä on vain muutama kilo, laihtuminen ei tee kovin hyvää keholle eikä ulkonäölle. En pidä siitä, että luut näkyvät niin selvästi tai tuntuvat kovaa penkkiä vasten. En voi myöskään väittää, etteikö tuntuisi ikävältä kun minulle kommentoidaan, että lihat puuttuu ympäriltä. Jos en välittäisi ulkonäöstäni, voisin antaa tuollaisten juttujen mennä ohi korvien.

Tiedän siis itse, että minussa on monia erilaisia puolia ja hyväksyn sen. Pinnallinen ja ei-pinnallinen, syvällinen ja ei-syvällinen. Herkkä haaveilija ja se, joka ottaa kaukolaukaisijalla duckface-kaverikuvia. Jalat maassa ja pää pilvissä.

Tällaisella alustuksella sain siis ympättyä blogiin postauksen, jossa on kuvia vain itsestäni. Varoituksen sana kaikille luontokuvien ystäville, tämä saattaa toistua tulevaisuudessakin. ;)