Vihasta
”En jaksa kuluttaa energiaa vihaamiseen”. Näin totesin tässä eräänä päivänä. Ja kun aloin miettiä asiaa tarkemmin, näin todellakin taitaa olla. En edes muista koska olisin viimeksi tuntenut suoranaista vihaa. Tämä on siitä erikoista, että tunnen kyllä muuten vahvasti niin ilon, surun, ahdistuksen kuin onnenkin. Mutta viha, siinä on jotain erilaista, jotain äärimmäistä. On paljonkin asioita ja tilanteita, joita en ymmärrä, joista en pidä ja joita en hyväksy. Asioita, jotka saavat minut surulliseksi, pelokkaaksi ja ahdistuvaksi. Asioita, joita inhoan. Saatan hetkeksi jopa suuttua. Ja monia ärsyttäviä asioitakin voisin luetella, mutta liitänkö niihin suoranaista vihaa? Aika harvoin.
Viha on yksi ihmisen perustunteista, ja sen kokeminen ja ilmaiseminen ovat myös hyväksi. Luinkin vihasta juuri mielenkiintoisen ”Parempaa vihaa” -artikkelin. Jos viha nähdään vain huonona asiana eikä vanhempi anna lapsen ilmaista vihaa, lapsi ei välttämättä opi käsittelemään vihaansa rakentavasti ja kokee, ettei häntä hyväksytä. Jos tunnetta täytyy padota, purkautuu se varmasti jossakin vaiheessa. Viha ei sinänsä ole vaarallista, mutta kun sen yhdistää mm. päihteisiin ja psyykkisiin ongelmiin, siitä voi tulla sellaista. Toisaalta viha voi olla se juttu, joka antaa ihmiselle tarvittavaa motivaatiota kanavoida tunne hyviin tekoihin.
Kun sanon, että tunnen harvoin vihaa, en tarkoita olevani välinpitämätön. Maailman vääryydet kyllä koskettavat minuakin. En vain anna vihan sumentaa silmiäni ja anna sen vallata itseäni. Sitä paitsi, jatkuva vihaaminen on myös terveydelle haitallista, sillä kun hermosto on jatkuvassa rasituksessa, sydän ja verisuonet kuormittuvat turhaan.
Mainitsemassani artikkelissa psykiatri ja lääkäri Hannu Lauerma toteaa mielenkiintoisen seikan: ”On ihmisiä, joille viha on tärkeä, jopa pyhä asia. Sille on saatettu omistaa niin paljon voimavaroja, että vaatii pirullisen vahvaa itsetuntoa myöntää tulleensa huijatuksi”. Tosiaankin, jos on tottunut vihaamaan aina kaikkea ja kaikkia, omaa suhtautumista voikin olla jo aika hankala muuttaa. Miksei tämä toisaalta menisi toisinkinpäin -jos ihminen ei ole tottunut tuntemaan ja näyttämään vihaansa, voi se tilanteen tullen olla hyvin vaikeaa. Varmaankin parasta olisi, jos ei menisi kumpaankaan ääripäähän, vaan vihan käsittelemiseksi olisi opittu hyvät työkalut.
Mitä mieltä te olette vihasta? Koetteko sen energisoivana vai energiaa vievänä, tarpeellisena vai turhana? Vai jotain siltä väliltä?