Kevyempi tukka, kevyempi mieli?

Joskus me ihmiset raahaamme mukanamme jotakin tarpeetonta ja vanhaa. Emme osaa luopua totutuista tavoista, ajatuksista, tavaroista tai vaikkapa pitkistä hiuksista, olivatpa ne kuinka rispaantuneita tahansa. On helpompaa ja turvallisempaa pitäytyä tutuissa ajatus- ja käyttäytymismalleissa, vaikka ne olisivatkin enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Jossain vaiheessa mitta alkaa kuitenkin olla täysi, ja siinä vaiheessa on hyvä pysähtyä. Onko millään lailla kestävää jatkaa samalla tavalla kuin aiemmin? Pitäisikö kuitenkin valita uusi polku, vaikka se olisi kiemurainen, eikä pysty näkemään, mitä tien päässä odottaa? Vai valita poluista se ennalta-arvattava, jota on kulkenut ennenkin -kenties huonoin tuloksin?

Uuden polun valinta vaatii rohkeutta ja itseensä tutustumista. Sen kulkeminen vie aikaa, ja matkalle osuu taatusti jos jonkinlaista risua ja kivenmurikkaa. Olen joka tapauksessa päättänyt jättää vanhan polun tomut taakseni, ja lähteä tutkimaan uutta. Suunnistustaitoni tietäen voi olla, että jalka harhautuu joskus vanhallekin tielle, mutta yritän olla itselleni armollinen.

Kun päätös vanhojen pölyjen pois puistelusta kirkastui mielessäni, ajattelin, että tämä vaatii myös ulkoista muutosta. Olin jo jonkin aikaa katsellut kuivia kaksihaaraisiani sillä silmällä, että jotakin niille olisi tehtävä. Tänään otin bussin alleni ja kävin paikallisessa kauppakeskuksessa kampaajalla, ja yllätin itseni sanomasta ”no voisi siitä vähän vielä ottaa”. Varmaankin radikaalein muutos, jonka hiuksilleni olen tehnyt, oli etuhiusten pois kasvattaminen ala-asteella. Ja 4 vuotta sitten niiden takaisin leikkaaminen. Kerran minulla oli myös raitoja, mutta eihän niitä kukaan edes huomannut, hyvä kun itse erotin missä rajat menivät. Ei tämä nyt mikään polkkatukka ole vieläkään, mutta kyllä hiukset vaan aika kevyiltä nyt tuntuu, ja terveemmiltä.

Eikä se ollutkaan niin pelottavaa, kuin aluksi ajattelin.