Mikä on sinun juttusi?

Peruskoulussa ja lukiossa kuvaamataito oli yksi lempiaineistani. Minusta oli kiva värittää, piirtää, maalata ja kokeilla kaikenlaisia tekniikoita. Olen kuitenkin aina ollut keskinkertainen piirtäjä ja kuviksen arvosanani olikin yleensä 8 (tosin yhdeksännen luokan keväällä taisin saada kympin, koska tein todella ison kanaverkkoliisterisanomalehti-pingviinin ja käytin siihen myös vapaa-aikaani). Olenkin aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat piirtää ja maalata kauniisti, mutta samalla harmitellut, miksen itse osaa.

Olisi ihanaa osata piirtää taitavasti, mutta tämän taidon puute ei enää juurikaan harmita. Kuten voitte jo arvatakin, olen löytänyt kamerasta oman kynäni ja siveltimeni. Sen avulla voin maalata kuvia, joita en oikeasti koskaan osaisi konkreettisesti maalata. Kuviksen tunnilla tuli kauheat suorituspaineet jo siitä kun opettaja lähti kiertämään luokassa, kun taas valokuvia olen laittanut blogiin kaikkien nähtäville jo parin vuoden ajan, mikä on näinkin itsekriittiselle ihmiselle aikamoinen saavutus.

Otin lapsena kuvia jo tavallisella filmikameralla, mutta silloin kohteena olivat lähinnä ystävät, sillä yhdelle filmille mahtui niin vähän kuvia. Digiaikaan siirtyminen on tuonut aivan uusia ulottuvuuksia. On mahdollisuus kokeilla säätöjä ja sommitella kuvaa uudelleen melkein rajattomasti saadakseen juuri sellaisen lopputuloksen kuin haluaa, ainakin liikkumattomien kohteiden kanssa. Näissä syklaamikuvissa pyrin enemmän maalauksellisuuteen kuin aivan realistiseen ilmaisuun. Törmäsin jokin aika sitten Vilma P.:n blogissa tällaiseen sitaattiin, joka on mielestäni oivaltava:

Don’t shoot what it looks like. Shoot what it feels like.

-David Alan Harvey

Mainitsin tuossa jo aiemmin, että olen taipuvainen välillä aivan liian ankaraan itsekritiikkiin. Tietysti omien tuotosten kriittinen tarkastelu on hyvästä, mutta liika on liikaa. Nämäkään kuvat eivät ole täydellisiä: on puhkipalaneita kohtia ja epäterävyyttä. Mutta silti pidän niistä ainakin itse! Yksi parhaista asioista, joita valokuvaus onkin tuonut elämääni, on onnistumisen tunne. On hienoa, kun saa aikaiseksi itseään ja välillä myös toisiakin miellyttävän kuvan.

Mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla jokin sellainen juttu, jota tehdessä voi kokea onnistumisen iloa ja tuntea kehittyvänsä. Valokuvauksessa ei ainakaan koskaan voi tulla valmiiksi, ja olen vasta kehityskaareni alussa, joten uutta opittavaa riittää. On tämä vaan mahtava harrastus!