Olleellisuuksien äärellä

Huhu kiersi, että nyt näkyisi paikkakunnalla revontulia. Hieman skeptisenä lähdin ulos enkä ottanut edes kameraa mukaan, enhän ollut koskaan nähnyt niitä ja ajattelin, että tuskinpa niitä nytkään näkisin. Pettyneenä palasinkin kotikadulle, kunnes katsoin ylöspäin ja mietin, että hetkinen, tuossako niitä nyt on. Todella haaleita, ja ajattelin, että silmäni varmaankin valehtelevat. Mutta mitä silmät eivät näe, sen sydän ymmärtää. Jäin hetkeksi katselemaan, ja sitten siirryin parvekkeellemme.

Ensimmäinen ajatus oli, että nyt olisi käyttöä jalustalle. Kameran säädöistäkään ei ollut juuri hajua, mutta ajattelin, että kokeillaan nyt kuitenkin. Olinhan kuullut ja nähnyt, että kamera näkee värit paremmin, ja halusin nähdä, minkä värisiä nämä elämäni ensimmäiset tulet oikeasti olivat. Jotta voisin muistaa paremmin. Kauniin vihreitä. Otin muutaman ruudun ja jäin istumaan kylmälle parveketuolille, ja vain katsoin. Siinä taisi kulua tunti ainakin. Tunsin olevani jonkin ihmeellisen äärellä ja huomasin, että osaan taas nauttia hiljaisuudesta. Vähän aikaa sitten olin niin ahdistunut omista ajatuksistani, että tarvitsin taustaääntä koko ajan, mikä ei ole minulle yleensä ollenkaan tavallista. Toisaalta nyt saatoin vain olla ajattelematta mitään, mikä sekin oli piristävää vaihtelua.

Tekisi mieli kiittää ja halata aurinkoa, ellei se olisi niin kuuma ja kaukana.