Kuuntelen juuri Johanna Kurkelan tänään ilmestynyttä albumia Ingrid. Levyllä on kaksi kappaletta, jotka saivat minut ajattelemaan näitä viime yönä otettuja kuvia. Olin jo käymässä nukkumaan, kun poikaystäväni kotiin tullessaan kertoi, että ulkona on aika kirkas tähtitaivas. Tähtien kuvaamiseen ei tällainen kaupungissa sijaitseva parveke taida olla ihan ihanteellinen paikka, mutta täytyihän sitä kokeilla ensimmäistä kertaa, saisimmeko mitään näkymään. Olen ihan tyytyväinen, että sain otavan tunnistettavasti joihinkin kuviin mukaan, ja näkyipä ihan hentoisia revontuliakin hieman. Kannatti nousta sängystä.

Niin, oli kai tarkoitus sanoa jotakin niistä biiseistä. Maailman valtiaat ja Kiertokulku, kannattaa kuunnella vaikka Spotifysta. Ensimmäistä kappaletta kuunnellessa, niinkuin tähtitaivasta katsellessa, muistaa oman pienuutensa ja toisaalta myös planeettamme pienuuden. Pallomme on vain pieni piste avaruudessa. Mittasuhteet ovat niin äärettömiä, että niitä on vaikea kuvitella. Kuinka minä voin nähdä jotakin, joka on satojen miljoonien kilometrien päässä, mutta toisaalta niin lähellä kuitenkin, että avaruuden mittakaavassa matka on mitättömän pieni?

Kiertokulku taas muistuttaa siitä, kuinka kaikki kiertää ja olemme yhteydessä toisiimme ja luontoon, oli kyse sitten puista tai sukupuuttoon kuolleista lajeista. Elämä jatkuu meissä ja meidän jälkeemme.

Ingrid on aika syvällinen levy. Suuria ja ajankohtaisia aiheita. Mörköjä ja melankoliaa, mutta valoisuus kumpuaa silti jostakin.