Jo reilun viikon kestänyt flunssa on vaatinut veronsa. Univelkaa on useita tunteja, enkä ole päässyt nauttimaan kevään lämpimimmistä päivistä. Yhden yön valvoin kokonaan. Silloin luin päivän (ilmais)lehden heti kun se kolahti postiluukusta, ja ihmettelin, miten yhden tähden sudoku voi tuntua niin vaikealta. Aamulla olin niin väsynyt, että itketti.

Tässä vaiheessa voisin vaipua epätoivoon, ja aika toivottomalta hetkittäin on tuntunutkin. Etenkin öisin, jos ei pysty nukkumaan. Viime yönä nukuin useamman tunnin putkeen, ja siitä päästäänkin sujuvasti päivän aiheeseen, eli asioiden itsestäänselvyytenä pitämiseen. Rakastan nukkumista, mutta tavallisessa arjessa en varmastikaan osaa tarpeeksi arvostaa sitä, että voin nukkua ja nähdä mitä ihmeellisimpiä (ja älyttömämpiä) unia. Monia asioita pitää huomaamattaan itsestäänselvyytenä, kunnes asiasta alkaa olla puutetta tai tulee muita ongelmia. Jos joku kysyisi minulta nyt, mitä onni on, saattaisin vastata kahdeksan tunnin keskeytyksettömät yöunet. Jos olisin täysin terve, vastaus olisi varmasti erilainen, ei ollenkaan niin… noh, arkinen.

Koen tämän flunssan olleen minulle muistutus. Elämässä on niin monia asioita, joista voin olla kiitollinen, ja joista voin iloita. Kunhan vain huomaan ne. Vaikken viitsikään nyt lähteä ulos lenkille, voin mennä parvekkeelle ja huomata räkättirastaan pyrähtelevän kuivien lehtien seassa. Tai kuunnella viherpeipon laulua ja olla iloinen siitä, että sain siitä kuviakin. Onhan se nyt hienoa, että parvekkeemme lähellä on puita, joissa linnutkin välillä viihtyvät.

Asiat voisivat olla toisinkin.