Siivoamalla elämä kuntoon?

Jokin aika sitten luin viimeinkin tämän vuoden hittikirjan, japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon KonMarin. Pidin kirjasta todella paljon, sillä hupaisasta kirjoitustyylistä huolimatta se todella laittoi ajattelemaan. Kondo on kehittänyt menetelmän, jolla koti laitetaan kerralla kuntoon yhtäjaksoisesti, ja tämän jälkeen järjestelyä ei tarvitsisi enää tehdä -meidän laiskojen siivoojien unelma siis! Siivoamisen ja järjestelyn opettaminen ei kuitenkaan ole kirjan perimmäinen tarkoitus, vaan niillä on vain välinearvoinen merkitys. Lopullinen päämäärä on se, että kun laittaa kodin järjestykseen ja karsii kaikki iloa tuottamattomat tavarat pois, myös sekasorto pään sisällä tasoittuu. Kondo on nimittäin sitä mieltä, että sotkuinen koti edustaa sotkuisia ajatuksia, ja olen tästä jokseenkin samaa mieltä. Kyllähän siistissä kodissa on paljon rauhallisempi tunnelma, mikä vääjäämättä heijastuu omaan olotilaankin. Ennen kuin siivousurakkaan alkaa, täytyykin miettiä, millaista elämää haluaisi elää. Tavoitteeksi ei riitä se, että haluaa oppia laittamaan tavarat paikoilleen, vaan asiaa täytyy miettiä syvemmin. Kirjassa kerrotaan asiakkaasta, joka olisi halunnut viettää naisellista elämää, mutta hänen kotinsa ei vastannut ollenkaan mitään naisellista. Kodin järjestelyn myötä nainen pystyi kuitenkin elämään haluamallaan tavalla.

KonMari-menetelmä on periaatteessa aika yksinkertainen: jokaikinen esine käydään ensin läpi tietyssä järjestyksessä, aloittaen vaatteista ja päätyen lopulta esineisiin, joilla on tunne- ja muistoarvoa, ei siis huone kerrallaan. Ei riitä, että katsoo esimerkiksi kirjahyllyä ja ajattelee, että haluaa säilyttää kaikki siinä olevat kirjat. Kirjat on otettava pois hyllystä ja pideltävä niitä kädessä yksitellen samalla pohtien, tuottaako kirja vielä iloa vai säilyttääkö sitä muuten vain. Ajatus kuulostaa aluksi raskaalta, mutta se on kaikista tehokkain tapa, kun täytyy oikeasti miettiä, miksi säilyttää jotakin vuodesta toiseen. Samalla tulee käyneeksi läpi menneisyytensä. Meidän tulisi keskittyä nykyhetkeen, siihen henkilöön joka olemme nyt, eikä haikailla menneitä.

Kondon mukaan ”ihmiset, jotka eivät pysty pitämään paikkoja siisteinä, voi jakaa kolmeen ryhmään: ensimmäisen muodostavat ne, jotka eivät raaski heittää tavaraa pois, toisen ne, jotka eivät osaa panna tavaroita takaisin paikoilleen, ja kolmannen ne, joilla on kahden ensimmäisen ryhmän piirteitä.” Itse taidan lukeutua kolmanteen ryhmään kuitenkin niin, että painotus on tuossa ensimmäisessä. Monesti ajattelen, että kyllähän minä tätä vielä käytän ja tätä nyt saattaa tarvita joskus ja tästa nyt en ainakaan luovu (muistoarvoiset esineet ja asiat). Ja sitten sitä tavaraa onkin kertynyt enemmän kuin mitä on säilytystilaa. Helppo ratkaisu olisi tietenkin hankkia lisää säilytystilaa ja olenkin monesti miettinyt, että kunpa olisi isompi asunto ja enemmän kaappeja! Kirjan mukaan asunnossa on kuitenkin juuri tarpeeksi säilytystilaa, eikä kannata hankkia kaiken maailman laatikoita ja etenkään pinota niitä päällekkäin. Pian ei enää edes muista mitä alimmaisissa tai kaapin perälle työnnetyissä laatikoissa on. 

Papereiden läpi käymiselle Kondolla on selvä ohje: heitä pois kaikki, joita et tarvitse tällä hetkellä, tilapäisesti tai jotka on pakko säilyttää, kuten vuokrasopimus. Tämä koskee niin kortteja, kirjeitä, vanhoja laskuja, päiväkirjoja, valokuvia (jotka on käyty läpi irrottamalla kaikki kuvat albumeista..), käyttöohjeita jne. Kondo kertoo juristipariskunnasta, joka suorastaan järkyttyi tästä ohjeesta ja pohti, että mitä jos papereita tarvitaan vielä joskus oikeudessa. He kuulemma pystyivät lopulta heittämään melkein kaiken pois. Tämä kohta taitaa olla itselleni se vaikein, minä kun kovasti pidän paperitavarasta enkä ole heittänyt pois yhtäkään korttia tai kirjettä, jonka olen elämäni aikana saanut. Jos luopuisin kaikista papereistani, tilaa varmasti vapautuisi jonkin verran.  En kuitenkaan aio edelleenkään heittää pois saamiani kortteja ja kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, askartelupapereita ym. Mutta jotain olen sentään tehnyt! Kävin läpi vanhat koulupaperit, jotka jo joskus luulin käyneeni läpi melko tarkasti, ja päädyin viemään suurimman osan paperinkeräykseen. Vanhat ammattijärjestön lehdet, joita joskus ajattelin vielä lukevani, vein kaikki kirjaston kierrätyshyllyyn (josta ne katosivat nopeasti). Kävin läpi myös vanhoja asiapapereita, kuten opintotukipäätöksiä ym ja niistäkin luovuin. Kaikki laskut tosin ovat vielä kansiossa, vaikka mihinpä niitä vuosia vanhoja etenkään enää tarvitsisi. Jostain syystä olin säästänyt myös ihan älyttömiä käyttöohjeita, jotka saivat mennä.

Entä mitä tehdä lahjoille, joista ei pidä tai muistoesineille? Varmasti monista tuntuisi pahalta heittää pois lahjaa, jonka on saanut tärkeältä ihmiseltä. Kirjassa sanotaan, että lahja ei oikeastaan ole esine vaan tunteidenilmaisukeino, ja siitä näkökulmasta katsottuna ei tarvitsisi potea syyllisyyttä luopuessaan lahjasta. Lahja tuotti iloa sillä hetkellä kun sait sen, mutta jos se ei tuota sitä enää, lahjan antajakaan tuskin haluaisi sinun sitä säilyttävän velvollisuudentunnosta. Muistoesineiden kohdalla taas pelkäämme menettävämme muistot samalla kun luovumme tavarasta. Kondo kysyykin, onko järkeä säilyttää muistoa tilanteesta, jonka unohtaisimme ilman kyseistä esinettä? Todella kallisarvoiset muistot kyllä säilyvät ilmankin. Ystäväni, joka on nyt muuton alla karsinut paljon tavaraa, kertoi heittäneensä pois ylioppilaslakkinsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että voiko niinkin tehdä, mutta sitten muistin tämän kirjan opit. Jos lakkia ei oikeasti tarvitse missään, miksipä sitä säilyttäisi tilaa viemässä. Ja eihän se nyt mikään erityisen kauniskaan ole.

Kirjan loppuosa keskittyy tavaroiden järjestelyyn. Kun loksahduspiste on saavutettu, eli kun tavaroita on jäljellä enää vain haluttu määrä, alkaa järjestely. Tärkeimpien ohjeiden mukaan samanlaiset tavarat säilytetään samassa paikassa vierekkäin, ei päällekkäin. Kondon järjestelymenetelmä perustuu pitkälti vetolaatikoihin ja tyhjiin kenkälaatikoihin. Meillä ei vetolaatikoita ole missään, joten vaatteiden taittelu vierekkäin ei onnistu. Kirjan myötä aloin kuitenkin haaveilemaan vetolaatikoista, jotka avaamalla voisin yhdellä silmäyksellä nähdä kaikki vaatteet. Nykyinen vaatekaappi on niin syvä, että vaatteita on siinä kahdessa rivissä hyvin ahtaasti päällekkäin viikattuina, jolloin pääsy taimmaisiin vaatteisiin on erityisen hankalaa ja sinnehän ne usein unohtuvatkin. Sukat ja alusvaatteet sentään laitoin vanhoihin mataliin pahvilaatikoihin vierekkäin, ja entinen kaaos sillä osastolla on historiaa.

Hieman kritiikkiä kirjalle antaisin siitä, ettei siinä juurikaan kerrota, mitä poisheitettäville tavaroille pitäisi tehdä. Ohimennen mainitaan, että jos joku muu tarvitsee tavaraa, sen voi hyvillä mielin hänelle antaa. Tavaroita ei kuitenkaan pidä tyrkyttää muille tai viedä lapsuudenkotiin vain siksi, ettei itse henno niistä luopua. Myös karsimisprosessi kannattaa tehdä yksin, jotta tavarat eivät vain siirtyisi esimerkiksi tyttären nurkista äidin nurkkiin, kun äiti kahmii tavaroita itselleen. Kierrätyksestä ei kuitenkaan mainita, mutta ehkä me osaamme itsekin ajatella, mitä tarpeettomille tavaroille nykyään tehdään sen sijaan, että kaikki päätyisivät sekajäteastiaan tai kaatopaikalle.

Olen noudattanut menetelmää vain osittain, enkä ole vielä käynyt kaikkia tavaroita läpi. Kirja kuitenkin antoi toivoa siitä, että on mahdollista saavuttaa siisti ja inspiroiva koti, jossa tavarat löytyvät sieltä mistä pitääkin. Kun tavaroita on vähemmän, niitä myös arvostaa enemmän. Opin myös paremmin tunnistamaan, mistä esineistä ja asioista oikeasti pidän. Mainitsin alussa, että olen vähän laiska siivoamaan. Tämä johtuu oikeastaan siitä, että on kauhean raskasta ensin siirtää niin paljon tavaraa pois lattioilta ja pöydiltä, jotta pääsee imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä. Luulen, että oikeasti pitäisin siivoamisesta, jos se vain olisi helpompaa ja siten nopeampaa. Olen kuitenkin aina tykännyt järjestellä tavaroita ja nautin suuresti siitä hetkestä, kun kotona on siistiä. Tavaroiden karsiminen oikeasti puhdistaa ilmaa niin asunnossa kuin mielessäkin. Vielä on kuitenkin matkaa loksahduspisteeseen, mutta kyllä se jossain vaiheessa sieltä löytyy!

Ps. Tästä kävi varmaankin selväksi se, miksei tästä blogista löydy sisustuskuvia.. ;)