Viime aikoina
Eräänä päivänä Kuusamon reissun jälkeen oli päivä, jolloin minuun iski arkiapatia. Väsytti ja ärsytti. Jospa olisikin vain voinut jäädä sinne laiturinnokkaan onkimaan -päivä. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta onneksi se pikkuhiljaa haihtui pois. En voi rehellisesti sanoa, että nauttisin tästä jatkuvasta hikisestä ja nihkeän nahkeasta olosta kellon ympäri, mutta nämä aurinkoiset päivät ovat olleet hyviä.
Se hyvä puoli helteissä on, että voi lähteä huoletta ulos pelkässä kesämekossa. Voi vaikka istahtaa ystävän kanssa kostealle nurmikolle syömään mansikoita ja keksiä, että kaikki kynnet voisi siinä samalla lakata eri värisiksi. Vaikka käytänkin lähinnä luonnonkosmetiikkaa ja viihdyn hyvin ilman kynsilakkaa, joskus on kiva vähän leikitellä väreillä.
Olen myös viimein saanut pakastelokeron sulatettua ja löytänyt sieltä samalla rasiallisen tyrnejä. Galiamelonin makeus tasapainotti hyvin tyrnin happamuutta ja kirpeyttä.
Olen myös tullut kesäsateen kastelemaksi mustikkametsässä ja siitä innoittuneena ostanut vihdoin ja viimein itselleni saappaat. Pinkit tietenkin. Parin tunnin päästä ostohetkestä, uutukaiset jalassani näin parin metrin päässä rauhallisesti matelevan kyyn. Ensimmäinen asia, joka suustani pääsi, oli: ”ei helv*tti, käärme!”. Sekä säikähdyksestä, että ihastuksesta. En nimittäin useinkaan näe käärmeitä. Siihen pikkukivien päälle se jäi hetkeksi loikoilemaan, kunnes lähtiessämme päivän viimeiseltä geokätköltä sekin luikersi saniaisten alle. En lähtökohtaisesti ymmärrä monien ihmisten omaksumaa, suoranaista käärmevihaa. Jos käärme ei halua pahaa minulle, miksi minäkään haluaisin sille.
Kirjat ovat kuuluneet vahvasti tähän heinäkuuhun. Ihastuin kovasti Burnettin Salaiseen puutarhaan, ja luettuani sen hain kirjastosta Pikku prinsessan samalta kirjailijalta. Pidin kovasti siitäkin, mutta näistä kahdesta ensimmäinen vie kuitenkin voiton! Välillä kannattaa kirjastossa suunnata sinne lasten- ja nuortenosastoille, ihan vinkkinä vaan.
Samaan aikaan Pikku prinsessan kanssa luin Muumipapan urotöitä ja Janna Satrin Sisäinen lepatus -nimistä kirjaa. Hyvin monessa kohdassa tuntui, kuin kirja olisi minusta kirjoitettu. Olen aina tiennyt olevani herkkä, mutten ehkä kuitenkaan ollut tiedostanut, kuinka paljon asioita siihen todellisuudessa voi liittyä. Aivan kirjan alussa oleva sitaatti herkkiä ihmisiä tutkineelta Sylvi-Sanni Manniselta kuvaa herkkyyttä mielestäni hyvin: ”Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken.” Tästä tulikin mieleeni viimeinen harjoittelujaksoni koulussa, ja sen aikana käyty välikeskustelu ohjaajani kanssa. Tarvitsen yleensä jonkin verran aikaa lämmetäkseni uudessa ympäristössä, joten saatan vaikuttaa ainakin aluksi etäiseltä ja hiljaiselta, vaikka tarkkailenkin koko ajan, mitä tapahtuu. Joillekin tällainen käytös näyttäytyy passiivisuutena. Ohjaajani olikin hyvin yllättänyt, kun kävi ilmi, kuinka paljon oikeasti tiesin ja olin oppinut kuukauden aikana. Hän oli kuvitellut, että olen vieläkin ihan pihalla ja miettinyt, kuinka esittäisi asian minulle jotenkin nätisti. Keskustelun myötä sain tarvittavaa rohkeutta tarttua toimeen kunnolla myös käytännössä, ja monien työntekijöiden ihmetys taisikin olla suuri, kun ero käytöksessäni aiempaan verrattuna oli heti keskustelun jälkeisestä illasta lähtien melkein kuin yöllä ja päivällä. En ollutkaan niin tyhmä, miltä olin ilmeisesti vaikuttanut.
Tarinaa ja havaintoja herkkyyden vaikutuksesta elämässäni olisi vaikka kuinka paljon, mutta jätetään ne nyt tällä kertaa tuohon yhteen esimerkkiin. Tykkään kuitenkin itsetutkiskelusta ja pohdin tällaisia asioita mielessäni silloin tällöin paljonkin. Haluaisin lukea myös Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan ja ajattelinkin laittaa sen varaukseen kirjastoon. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä varausjonossa on useamman kymmentä ihmistä, mikä on aivan ennennäkemätöntä täälläpäin. Yleensä varausjonoa ei nimittäin ole nimeksikään, jos ollenkaan. Ilmeisesti aihe on nyt pinnalla. Taidankin harkita kirjan ostamista omaksi, sillä siten ainakin saisin lukea sen rauhassa ilman neljän viikon aikarajaa.
Viime viikonloppuna taas tein viitisen tuntia puutöitä, ja päätin kokeilla, vieläkö ruostunut ja muutenkin raihnainen yksipyöräiseni vielä kulkee. Ja kyllähän se kuulkaa kulki, niinkuin aina ennenkin! Ikää sillä on ainakin yli kymmenen vuotta.
Lisäksi olen myös yrittänyt laskea, kuinka monen Bond-leffan loppukohtauksessa Bond päätyy vedessä kulkevaan kulkuneuvoon tai vastaavaan naisen kanssa. Vielä olisi muutamia elokuvia katsottavana, enkä ole tähänkään mennessä pysynyt laskuissani.