Tajusin heinäkuussa 2017 RuPaul´s Drag Racen innoittamana, että haluan alkaa harrastaa dragia ihan toden teolla. Olin alitajunnassani tiennyt sen jo pitkään, mutta tuolloin sanoin sen ääneen. Mainitsin asiasta muutamalle läheiselle ystävälle ja kaikkien reaktiot olivat kutakuinkin tällaisiä:

”Just mahtavaa!”

”Sä oisit salee hyvä siinä!”

”Upeeta, mä tuun sit kattoo sun show’ta!”

Oli niin hienoa itsekin tajuta, että tämä tulisi olemaan se mun seuraava iso juttuni, josta innostun täysillä. Siinä se oli tönöttänyt silmien edessä, odottamassa oikein milloin tartun kiinni. Päätin, että haastan itseni osallistumaan Drag Show Artist 2018 -kilpailuun, johon oli tuolloin aikaa vähän yli vuosi. Kävisin katsomassa 2017 vuoden kilpailun, jotta tietäisin mitä odottaa ja sitten harjoittelisin vuoden ihan täysillä.

Tämä blogi kuitenkin alkaa vasta nyt, syksyllä 2018. Mitä tapahtui sille 1,5 vuodelle? Keräsin paljon tarvikkeita: halpismeikkejä, erivärisiä peruukkeja, vaatteita Fredan UFFin trendiosastolta. Katsoin YouTubesta meikkitutoriaaleja ja harjoittelin meikkaamista (Uino Ainon meikkivideot on todella koukuttavia vaikkei niissä drag-meikkejä näekään). Seurasin aktiivisesti Suomen drag-skeneä ja uraauurtavia queeneja, kuten Linnea Von Kattendamia. Keksin jopa eri nimiä hahmolleni.

Sitten se iski – epäilys ja pelko. Mitä ihmiset oikein ajattelevat, kun yhtä-äkkiä pukeudun mekkoon? Onko se edes hauskaa? Nauretaanko minulle vai minun kanssa? Kannattaako tähän käyttää aikaa? Miksi en voisi innostua vaikka sukeltamisesta? Kysymysten ja epäilysten määrä päässäni oli valtava, lähes musertava.

Kuukausiin ei tapahtunut mitään, unohdin dragin ja keskityin muihin harrastuksiini, improon ja laulamiseen. Kesällä 2018 aloin kuitenkin taas jutella aikeistani läheisille. Paljon kannustusta sain edelleen, mutta muutama myös kysyi varovasti, olenko valmis kaikkeen negatiiviseen mitä tästä voi koitua. “Sieltä tulee tosi paljon negatiivisia kommentteja.” “Saatat menettää sun uskottavuuden.”

Onneksi alkuvuosi 2018 oli suuren itsetutkistelun ja unelmien kartoittamisen aikaa ja tajusin, etten mä todellakaan voi järjestellä elämääni sen mukaan mitä muut minusta ajattelevat. Tai voin toki, mutta eihän se ole edes elämää sellainen. Tajusin myös, että olin antanut koko asian paisua päässäni aivan älyttömiin mittasuhteisiin. Kyseessä oli kuitenkin harmiton harrastus.

”Ihmiset katuvat enemmän tekemättä jääneitä asioita.”

Pelkojen ja epäilysten oli aika väistyä. Huomasin myös, kuinka selkeästi impron harrastaminen oli antanut mulle rohkeutta, itsevarmuutta ja uskallusta aloittaa jotain, minkä lopputulosta ei vielä tiedä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, etenkin kontrollifriikeille.

Nyt olen valmis ryhtymään tähän hilpeään urakkaan. Sen sijaan että miettisin mikä kaikki voi mennä pieleen, aion miettiä enemmän ”mikä on parasta mitä voi tapahtua”.

Rohkeudella,

Pasi