Hyvinvointiansa eli kun hyvinvoinnin tavoittelu muuttuu pahoinvoinniksi

Minulla oli pari viikkoa käytössä Oura-sormus. Seuraus: uneni ei parantunut, vaan huonontui, sillä aloin stressata siitä, nukunko tarpeeksi hyvin. Se siitä sormuksesta.

Nyt rannettani koristaa Suunnon rannetietokone. Se on aika kiva laite, mittaa askeleeni, sykkeeni – ja vaatii minua treenaamaan kolme tuntia viikossa ja kohottamaan aerobista kuntoani.

Kuulostaa ihan hyviltä tavoitteilta. Mutta yhdistetäänpä niihin koiralenkit, työ, sosiaalinen elämä ja se, että väsyttää tai ei vain huvita. Viime viikolla löysin itseni ahdistumasta siitä, etten taida ikinä päästä tuon rakkineen asettamaan treenitavoitteeseen.

Ja se taas sai miettimään, että onko tällaisessa ahdistumisessa mitään järkeä? Koko treenaamisen tarkoitushan on voida paremmin. Ja hyvinvointi käsittää kehon lisäksi myös mielen. Jos liian kovat tavoitteet ahdistavat, parantaako niihin pääseminen elämänlaatua? Entä missä menee laiskan surkimuksen ja hampaat irvessä suorittajan raja? Milloin saa jäädä sohvalle katsomaan Rahapajaa ja milloin pitäisi patistaa itsensä juoksulenkille?

Näissä mietteissäni olen jälleen kerran joutunut myös tarkastelemaan omaa psyykettäni ja arvojani. Juuri kovat tavoitteet ja väkisin treenaaminen suistivat minut aikoinaan ortoreksian partaalle. Joskus sinnikkyys ja tavoitteellisuus eivät ole hyviä ominaisuuksia, vaan voivat viedä epäterveeseen paikkaan.

Minulla on taipumusta astella ansaan, joka muuttaa hyvinvoinnin pahoinvoinniksi. Se laukeaa, kun asettaa itselleen liian kovia tavoitteita, stressaantuu tai jopa loukkaantuu niitä tavoitellessaan ja pahimmillaan kadottaa ilon liikkumisen lisäksi koko elämästä.

Ansalle on altis, jos ohjautuu paljon ulkoapäin, tavoittelee täydellisyyttä, suorittaa. Ehkä sen oikeastaan laukaisee riittämättömyyden pelko: huoli siitä, ettei riitä itsenään, vaan pitää olla vähän parempi, paras versio itsestään.

Tuon ansan tähden jatkoin kerran jumppatunnin loppuun ja menin vielä seuraavallekin – vaikka olin nyrjäyttänyt nilkkani sillä ensimmäisellä tunnilla. Seuraus: kävelin kuukauden kepeillä.

Toisella kertaa laihduin kaksi vaatekokoa. Halusin olla vain pari kiloa hoikempi – ja sitten taas pari, ja pari.

Olen juossut varmasti kymmeniä juoksulenkkejä pelkällä sisulla, vaikka olen ollut aivan uupunut.

Nuorempana tilanne pääsi siis aika pitkälle, ennen kuin havahduin. Tässä vanhenemisessa on se kiva juttu, että viisaus lisääntyy vuosien mukana ainakin vähän. Tällä kertaa näin ansan, ennen kuin se loksahti kunnolla kiinni ja peräännyin sen luota: hyväksyin, että nyt on liikaa, en pysty. Ja päätin, että riittää, kun joogaan ja käyn salilla silloin, kun minua kutsuu sinne liikunnan ilo, ei sisäinen orjapiiskurini.

Tällä metodillani ei ehkä saavuteta kovia tuloksia, mutta se tekee elämästäni kivempaa.

On ihmisiä, jotka jaksavat herätä viideltä, käyvät juoksemassa ja meditoivat ennen aamiaista ja suuntaavat sitten vihermehu mahassa virkeinä menestymään maailmassa.

Halusin ennen olla tuo ihminen, ja edelleen hieman haluan. Ihailen tuollaista määrätietoisuutta ja pystyvyyttä.

Mutta myönnettävä se on: tuo tyyppi en taida olla minä. Useimpina aamuina nukun puoli kahdeksaan, juon kahvia, en meditoi enkä varsinkaan juokse. Sitten lähden rauhassa ulos maailmaan, kolme tuntia myöhemmin kuin nuo voittajat. Jos joskus (kerran) käyn juoksulenkillä ennen aamupalaa, olen ylpeä itsestäni koko päivän.

Loppujen lopuksi tulen luultavasti aina olemaan se muija, joka huuhtoo paahtoleivän alas vihermehulla, joogaa aamulla ja juo viiniä illalla, katsoo Netflix-maratoneja ja meditoi aina joskus. Se kuuluisa tasapaino, tiedättehän.

Pidän tätä tapaa myös koko ajan terveempänä kuin tuota toista, tuota ihannettani. Sillä se ei hotkaise minua sisäänsä, ei yllytä suorittajaa sisälläni, ei pimennä iloa elämässäni.

Se ei ehkä paranna kovasti hapenottokykyäni, muttei myöskään laukaise ansaa. Ja se on just hyvä niin.

PS. Poistin Suunnon asetuksista kolmen tunnin treenitavoitteen. Nyt olemme jälleen frendejä.

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (1)
  1. Olen tosi samanlainen kuin sinä ja tämä osui ja upposi:
    ”Minulla on taipumusta astella ansaan, joka muuttaa hyvinvoinnin pahoinvoinniksi. Se laukeaa, kun asettaa itselleen liian kovia tavoitteita, stressaantuu tai jopa loukkaantuu niitä tavoitellessaan ja pahimmillaan kadottaa ilon liikkumisen lisäksi koko elämästä.

    Ansalle on altis, jos ohjautuu paljon ulkoapäin, tavoittelee täydellisyyttä, suorittaa. Ehkä sen oikeastaan laukaisee riittämättömyyden pelko: huoli siitä, ettei riitä itsenään, vaan pitää olla vähän parempi, paras versio itsestään.”
    Suoritan elämää menemään välillä aivan liian ”tehokkaasti”. Tämä ahdistaa. Tasapainoa on jo löytynyt, mutta kaipa tää on life long learning. Välillä paremmin, välillä huonommin. Uni ainakin jeesaa järjettömästi, ja ne pitkät koiralenkit. Ihanaa kevään alkua sinulle Anna ja terkut Barcelonasta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *