Äidinrakkauden eri vaiheet

Radiossa soi Juha Tapion kappaleen kertosäe: mutten mitään, en ketään, alla ikivanhan auringon, en mitään, en ketään, enemmän kuin sua. Äitiyden myötä sanat ovat saaneet uuden tarkoituksen. En tiedä mistä rakkaudesta kappale kertoo, mutta nyt uskon tietäväni. Kirjoitin aiemmin tässä postauksessa https://www.lily.fi/blogit/annemarin-paivat/asiat-jotka-olisin-halunnut-tietaa-tuoreena-aitina tunteesta joka syttyy lapseen. Rakkaudesta, joka tuntuu äärettömältä. Rakastin ja rakastan, ennen lastani esimerkiksi miestäni. Rakkaus omaan lapseen, on kuitenkin erilaista. 

Äidinrakkaus, tunne joka saa sydämmen pakahtumaan. Tunne, kun lapsesi hymyilee, nauraa, haluaa syliin, ottaa kädestä kiinni. Pienet hetket, jotka vain sinä ja lapsesi jaatte. Niitä ei voi edes selittää ja ne saavat välillä ilon kyyneleet silmiisi. Tunne, mitä et vaihtasi koskaan mihinkään. Tunne, joka on paras kaikista. 

Kuitenkin, myös nyt ymmärrän 100 % sanonnan: rakastat, niin, että sattuu.  Nimittäin tulee päivä, jolloin vauvasi on kipeä. Tulee päivä, kun vauvaasi koskee. Tulee päivä, kun vauvasi opettelee kävelemään ja sinä sydän syrjällään seuraat, ettei hän vain kaadu ja lyö päätään. Tulee päivä, kun hän kasvaa, menee päiväkotiin, eskariin ja kouluun. Tulee päivä, kun hänestä tulee teini-ikäinen ja aikuinen. Tai yleensä se menee noin, koska niin, mitä vaan voi tapahtua. Oman voimattomuuden tajuaa konkreettisesti. Elämässä on asioita, mihin et voi vaikuttaa. Ei riitä, vaikka kuinka suojelet, toivot ja rakastat, niin kaikki ei ole sinun käsissäsi.

Lapseni on juuri täyttänyt 10 kk ja vielä olen hänessä paljon kiinni. Kuvan lorun tokavika säkeistö sai minut miettinään, milloin rakkaus muuttaa muotoaan niin, että ”pystyn päästämään enemmän irti”. Vienkö tulevaisuudessa hänet hyvillä mielin päiväkotiin esimerkiksi 5 päivänä viikossa 7 tunniksi päivässä. Enkö ikävöi häntä liikaa? Olemme onnekkaassa tilanteessa, että voin olla hänen kanssa vielä kotona, mutta jos ei olisi näin? Tällä hetkellä, kun jo yli kahdentunnin ”oma-aika” saa ikävän hiipimään mieleen.  Asiaa, on hankala edes selittää. Kuulostaa muuten, että olen ripustautuva äiti, joka ei halua lapsensa koskaan itenäistyvän. Pikemmin esimerkkinä: Nyt kun ajattelen pientä lastani, hän on vielä niin viaton ja ns. avuton ilman minua. Tulevaisuudessa hän kasvaa ja menee ensimmäiselle luokalle ja häntä kiusattaisiin. Mikä ei saisi minua menemään kouluun, kuin leijonaemo. Kysymään kuka lastani kiusaa ja sanomaan kiusaajille suorat sanat ja ottaamaan lapsen suunnilleen kotiopetukseen. 

Tai kun mietin esimerkiksi murrosikää, hävettää melkein kirjoittaa, mutta olen jo hieman välillä ajatellut sitä. Eikö sydämmeni särkyisi, jos hän huutaisikin minulle ”Olet **** äiti  ja vihaan sinua”. Suren suunnilleen asioita, mitä ei ehkä tapahdu koskaan. Onneksi nämä ovat vain pieniä ajatuksen lentoja, menevät ehkä samaan sarjaan, kuin se äitien kuuluisa ”maailman tuska”. Ennen tietyt uutiset, eivät koskettaneet. Nykyään, et pysty tietynlaisia uutisia edes lukemaan, ilman sitä ahdistusta ja ajatusta siitä, että miten joku voi tehdä noin vauvalle/lapselle. 

En tiedä, onko tämä vauvavuosi jotain alkukantaista tai evoluution muokkamaa suojelu halua. Toisaalta kuitenkin mietin, että miten esimerkiksi ranskassa äidit palaavat jo kolmen kuukauden kuluttua vauvan syntymästä töihin tai miten vauvat tekevät jo ”itse yönsä” niin aikaisissa vaiheissa. Kai se on myös kulttuurista kiinni, minkä kasvatusopin kokee parhaaksi. Kuitenkin, eikö se tunnu äidistä/isästä pahalta jättää pieni vauva huutamaan sänkyynsä? Onneksi suomessa puhutaan nykyään paljon kiintymyssuhde teoriasta ja lempestä unikoulusta. Kasvatus on vauva/lapsi ystävällisempää. 

Tälläisiä ajatuksia, on välillä tullut nyt 10 kk ajalta mietittyä. Tietenkin toivon, että lapsestani tulee tulevaisuudessa itsenäinen ja pärjäävä nuori mies. Ei mikään, ”äidin nyssykkä”, jota on vain hyysätty kotona. Tarkoittaa se kuitenkin, että omia tunteita täytyy ”venyttää”, että lapsi pystyy elämään omaa eläämäänsä. Nyt kun otan pienen lapseni syliin, niin enkö halua puristaa häntä syliini, kun hän on 18 vuotias? En ehkä kirjaimellisesti, mutta ajatuksen tasolla. Kuvan runo, on vaukirjan kirjasta. Sanat koskettivat ja mielestäni siinä on hyvin tiivistettyn äidinrakkaus. 

Minkalaisia ajatuksia tunteista siellä on herännyt äitiyden myötä?

-AnneMari-