Asiat, jotka olisin halunnut tietää tuoreena äitinä
”Vauvakupla” aika on ihanaa, mutta samalla uuden opettelua ja jännittävää. Olenkin jälkikäteen puhunut, miksi näistä asioista ei kukaan kertonut. Sitten olen tajunnut, että ehkä on, mutta en ole vain silloin osannut kuunnella. Sain lähipiiristä paljon tukea, mutta kuitenkin tuoreena esikoisen äitinä, olin kuitenkin hieman epävarma. Mietin, mikä on normaalia vauvalla tai omassa olossa. Tämän postauksen tarkoitus ei ole pelotella, vaan olen tähän listannut ne asiat, mitkä itsessäni aiheuttivat huolta ja mistä itse etsin vertaistukea tai tietoa.
(Kuva, ensimmäiseltä pidemmältä vaunulenkiltä. Muistan, kun jännitin, että vauva herää ja alkaa itkemään)
Ensimmäisen kerran kun sain vauvan syliini, oli jotain mullistavaa. Sana ääretön, sai uuden merkityksen, nimittäin se rakkaus mitä koin, oli sitä. Samalla sekunnilla, elämään astui myös huoli. En ollut ikinä kuvitellut, että toista voi ajatella niin paljon. Jännitin sairaalasta kotiutumista. Pelotti, kun sairaalan henkilökunta ei olisikaan kotona kertomassa imetysotteesta, vauvan painon kehityksestä tai vaipanvaihdosta. Olimme sairaalassa kuitenkin neljä vuorokautta. Osittain siitä syystä, että vauvalla oli hieman bilirubiini arvot koholla ja niitä seurattiin. Arvot kuitenkin laskivat ja sinivalo hoitoa ei tarvittu, joten pääsimme kotiutumaan.
Olin myös synnytyksestä toipilas. Minulla alkoivat kipeät supistukset tiistai iltana ja vasta torstai aamulla, imukupin avustuksella syntyi meidän täydellinen poikamme. Onneksi mies pystyi olemaan kaksiviikkoa isyyslomalla, koska jopa sohvalta nouseminen kesti minulta minuutteja. Olin ennen synnytystä luullut, että suunnilleen kaksiviikkoa ja olen taas lenkkeilemässä. Todellisuus iski kuitenkin pahasti takaisin. Sain sairaalasta jo kahdenviikon kipulääke reseptin. Episiotomia haava oli kipeä ja tilanne pelottava, epäilykset olivatko tikit repeytyneet tai haava tulehtunut saivat olon alakuloiseksi. Onneksi sairaalan päivystyksestä osattiin kertoa, että kipu on normaalia. Noudatin paremmin hoito-ohjeita, niin parinviikon kohdalla kivut alkoivat helpottamaan. Kuitenkin noin. kuukausi meni siihen, että tunsin olevani ”parantunut”.
Imetys, se ihana, kamala asia. Minulla kesti noin. kolme vuorokautta, että maito nousi kunnolla. Sittenhän se nousikin, niin että paidat ja lakanat olivat märkänä. Toinen asia, mikä tuli uutena, oli se kipu. Nännit olivat rakoilla ja vuosivat verta kolmeviikkoa. Rasvaus, imuote ja kielijänne tarkistettiin. Kaikki oli hyvin, imuote vauvalla oli vain voimakas. Googlettelin ja kysyin apua imetyksentuki ryhmästä, moni sanoi, että alun jälkeen helpottaa. Minulla se vei kuitenkin kuukauden. Tiedän siis, miltä tuntuu kun pelottaa, että milloin vauva herää ja täytyy syöttää. Välillä itkin öisin, kun tuntui, että valun verta kaikkialta.
Maidon pakkaantuminen rintoihin, tiehyt tukokset ja rintatulehduksen vaara tulivat myös tutuiksi. Kaalinlehdet, eri imetysasennot ja rintapumppu olivat silloin parhaita kavereita. Kuitenkin, kaikki se, on ollut sen arvoista.
Babyblues, tuo tuoreen äidin yleinen vieras. Mielialat vaihtelivat laidasta laitaan. Mies auttoi paljon ja kaikki oli hyvin, kuitenkin välillä jännitti ja ahdisti. Pelotti, että vauva lakkaa hengittämästä. Itketti, kun vauva itki. Yhtenä hetkenä nauratti ja toisena suututti. Nämä epävarmuuden ja pahimmat tunteiden heilautukset menivät ohi parissa viikossa.
Vauvan kohdalla taas ihmetystä herättivät seuraavat asia:
Vauvalla voi olla ”nuha”. Se ei tarkoita kuitenkaan flunssaa. Nenäontelot ovat ahtaat ja sinne voi kerääntyä ”karstaa”. Siihen onneksi auttaa suolatipat ja nenäimuri.
Vauva aivastelee paljon, puhdistaa näin keuhkojaan lapsivedestä.
Vauva ääntelee öisin nukkuessaan. Meillä ääntely kuulosti ihan hevosen hirnumiselta. Alkoi noin.viikon ikäisenä ja jatkui noin. 6 viikon ikään asti.
Vauvan napatynkä voi irrota nopeasti. Meillä taisi olla alle viikon iässä.
Tuossa ne asiat, mitkä tulivat ensimmäisenä mieleen. Mites siellä, menikö kaikki niinkuin stömsössä vai oliko yllättäviä asioita?