Aiheen idean sain siitä, kun leikimme hetken taaperoni kanssa kauppakeskuksen leikkipaikalla. Paikalla oli tietysti muitakin lapsia vanhempiensa kanssa, mutta meno on ollut yleensä aika rauhallista ja mukavaa.  Viime kerralla paikalla oli varmaan noin. kolme-nelivuotias lapsi. Kiinnittin huomiota häneen, kun toisen lapsen äiti sanoi pojalle, että ei saa töniä muita. Hän oli nimittäin liukumäen yläpäässä yrittänyt tönäistä toista lasta edestään. Tuollaista tietenkin välillä sattuu, varsinkin jos toinen lapsi on innoissaan. Kauniisti toinen äiti lasta ohjeisti ja leikit jatkui.

Vähän ajan päästä menin yksivuotiaani kanssa palikoita pyörittämään ja samainen poika yritti tulla repimään taaperoni housuja. Sanoin pojalle, että ”ei saa repiä, kohta palikat vapautuvat.” Poika jatkoikin siitä matkaansa liukumäelle, missä taas yritti säikytellä ja lyödä toisia lapsia. Tuntui, että muutkin vanhemmat olivat ihmeissään pojan käytöksestä.

Tämän vilkkaan pojan äiti, sitten vain istua kökötti noin. viiden metrin päästä leikkipaikasta..puhui ja naureskeli handsfreehen koko pojan leikkien ajan. En olisi tunnistanut naista pojan äidiksi, ellei hänellä olisi ollut toista lasta vaunuissa. Poika kävi nimittäin hakemassa vaunuista  jotakin. Äiti ei mitenkään poikaa noteerannut. Siitä lapsi lähtikin yksin lastevaate kauppaan ja jäi sinne leikkimään rekkien alle. Me jatkoimme taaperoni kanssa tuossa vaiheessa matkaa, enkä tiedä miten siitä tilanne jatkui.

Pojan käytöksen perusteella en usko, että äiti tai ylipäätäätään hänen vanhempansa antavat lapselle hirveästi huomiota kotona.  Tässä ei ollut kuitenkaan kyse uhmakohtauksesta tai äidin hetkellisestä huomion herpaantumisesta. Se, miten äiti ei mitenkään poikaansa reagoinut tai häntä neuvonut leikkimään nätisti kertoo jo jotakin. Kyseessä oli kuitenkin selvästi nuori lapsi, mikä olisi tarvinnut vielä vanhemman välitöntä reagointia ja välittämistä.

Aina ei varmasti jaksa ojentaa lasta, mutta silloin kun sitä alkaa tekemään muut vanhemmat, useampaan otteeseen ,täytyisi hälytyskellojen soida. Olisin varmasti käynyt äidille sanomassa, jos olisimme jääneet tilanteeseen pidemmäksi aikaa. Kysynyt että huomaatko, että lapsesi lyö ja tönii muita? Varmasti eri kulttuureissa on eroja ja ihmisillä ylipäätään erilaisia mielipiteitä kasvatuksen suhteen. Mielestäni kuitenkin lapselle myös rajojen näyttö on rakkautta. Vapaa kasvatus vai välinpitämättömyys, eipä sillä näytä olevan eroa. Helpommalla tietysti vanhemmuudessa pääsee, jos et mihinkään sano eitä tai rajoja aseta. Menet vanhempana aina sieltä mistä aita on matalin. Pelkäät lapsen reagointia, olet kännykällä ja kiinnität huomiota jatkuvasti muualle kuin lapseen. Surullista!

Lapsen reagoinnin pelosta yksi ystävä opettaja antoi hyvän esimerkin. Nykyään jotkut vanhemmat kyselevät koko ajan pieneltäkin lapselta, että mitä syödään, mitä ostetaan kaupasta, saako isä suunnilleen lähteä nyt salille. Lapsi hämmentyy vastuusta. Ystvävä vertasi tilannetta siihen, että aikuiselta kysyttäisiin mihin osakkeeseen sijoitan tänään satatonnia. Aikuiselta, joka ei tiedä sijoittamisesta mitään.

Toinen esimerkki liittyy tarinaan, jonka olen vuosia sitten kuullut veljeltäni. En muista oliko tapahtuma todellinen vai ote jostain kirjasta. Tapahtumat olivat menneet jotenkin näin.

Perhe ja mies ovat olleet junassa. Perheen nuori poika oli sylkäissyt tämän tuntemattoman miehen kenkälle. Äiti oli nähnyt tilanteen, mutta kääntänyt katseensa vain pois. Mies oli sanonuty äidille, että ”sun poikas just sylkäsi mun kenkälle, niinkuin varmasti huomasit”. Äiti oli vastannut miehelle, että ”meillä on vapaakasvatus, joten meillä ei aseteta rajoja.” Mies oli hetken istunut ja jäädessään pois junasta, hän oli noussessaan sylkäissyt äidin päälle ja sanonut, että ”mullakin oli kotona vapaakasvatus, hyvää loppuelämää.” Tarina on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten maailma toimisi, jos kenellekään ei olisi käytöstapoja tai opastusta elämässä.

Oletteko itse törmännyt vastaaviin tilanteisiin tai mitä ajatuksia ns. vapaa kasvatus herättää?