mietteitä vanhenemisesta
Mua on aina tavallaan pelottanut vanheneminen. Ja tänään puhun miksi ja mistä tämä ajatus on lähtenyt.
Reilun kuukauden päästä täytän pyöreitä. Pelottavaa, kauheeta, vanhaa, hirveää. Mulle on aina iskenyt ikäkriisi syntymäpäivien lähestyttyä, ja kyllä, olen vasta 20-vuotias. Jos joku kysyisin mitä oon saavuttanut tähän mennessä elämässäni, mun suora ja helppo vastaus on ”en yhtään mitään”. Eihän se niin oikeesti ole. Ja mua aina kiusataan tästä.
Pari viikkoa sitten mulle sattui jotain poikkeavaa kun tulin kotiin töistä. Tulin rappukäytävään, kun hissin luona mua vastaan tuli yksi naapurin vanha rouva. Tervehdin häntä ja sain vastaukseksi pelkän tyhjän katseen. Naisella oli päällään vain pitkät alushousut, pitkähihainen ja villasukat. Hän oli menossa ulos, mutta hän tulikin viereeni odottamaan hissiä. Ihmettelin kovasti naisen käytöstä, kunnes muistin hänen sairastavan alzheimeria.
Kysyin oliko hän menossa kotiin ja sain epäselvän vastauksen. Nainen tuli hissiin kanssani eikä muistanut missä kerroksessa hän asui. Hän piteli tiukasti seinistä kiinni ja sanoi pyörtyvänsä, koska hissi meni liian kovaa. Yritin rauhoitella häntä ja menin ihan paniikkiin. En ole koskaan tottunut olemaan vanhojen ihmisten apuna, mutta tiesin etten jättäisi häntä yksin.
Koska en muistanut hänen nimeään, kysyin sen ja suureksi onneksi hän osasi vastata koko nimensä takaraivosta. Etsin epätoivoisena eri kerroksista tätä asuntoa, ja samalla nainen käski minun lähteä pois. Selitin että vien hänet kotiin. Mietin päässäni mitä hemmettiä tekisin, jos tämä nainen nyt romahtaisi lattialle ja pyörittelin päässäni kiinteistömme osoitetta ja puristin puhelinta taskussani.
Pian löysinkin oikean asunnon oven ja painoin ovikelloa. Mitään ei kuulunut, kukaan ei tullut avaamaan. Menin melkein paniikkiin. Nainen ei osannut sanoa oliko tämä hänen kotinsa ja yritti lähteä minua karkuun. Soitin naapurin ovikelloa ja tutut naapurit tulivat rappuun apuun. Yhdessä hakkasimme ovea ja mietimme, miten nainen oli päätynyt yksin siinä kunnossa rappuun. Nainen yritti änkeä naapurin asuntoon eikä selvästi ymmärtänyt koko tilannetta.
Lopulta nainen pääsi turvallisesti kotiin. Pieni apu, mikä sai mut miettimään. Seistessäni hississä katsoin naisen väsyneitä kasvoja, harmaita silmiä, jotka tuijottivat seinää. Raskasta hengitystä ja koko sitä väsymystä mikä hänellä oli. Mitä jos kohta olen kuin hän? Mitä kaikkea voisin tehdä ennen kuin itse olen se vanha mummero, joka lähtisi ulos katsomaan ensilumea, sillä aikaa kun mies on päiväunilla. Paljon.
Tämän jälkeen tajusin, että olen oikeasti vielä nuori. Kaikkea voi saada aikaan ja kokea jos vain haluaa. Elämä on joskus ylä- ja alamäkeä, ja hyvä niin. Kyse on vain siitä, uskaltaako hypätä sinne tuntemattomaan tai sanoa mielipiteensä. Jostain asioista on päästettävä irti, jotta uudet asiat voisivat tulla.
Oon tunnetusti yksi pahimmista ylimiettiöistä, överi overthinkereistä, ja voin sanoa että lähiaikoina siitä ei ole ollut kuin harmia. Kaikkia asioita ei pysty kontrolloimaan, ja se paras neuvo on se eläminen hetkessä. Mitä sitten jos tekee väärän valinnan, kun aina voi tehdä uuden? Pääasia että on oma itsensä ja tekee just sitä mitä haluaa ja edes yrittää olla onnellinen.
Nämä on näitä asioita mitä oon joutunut hakkaamaan mun takaraivoon lähiaikoina. Aina kun on uskaltanut tehdä jotain uutta, ei ole vain sanonut sitä vaan toteuttaakin sen, lopulta ei ole saanut kuin positiivisen kokemuksen. Vaikka möhlisi, silti. Ennalta arvattava on oikeesti tosi tylsä vaihtoehto.
Näin kiteytettynä: Pakko ei ole kuin kuolla.
Ja kuin kiitollinen oon ollut, kun joku on opettanut mulle näitä asioita.