Kesäaika alkaa, jokin päättyy.

Kesäaika alkaa samana sunnuntaina, kun toivolla, pelolla, ristiriidalla, odotuksella, arvailulla, lähestymisillä ja etääntymisillä sävytetty suhteentapaisemme päättyy, päätetään.

Minä juon liian monta kupillista kahvia, sinä haudutat teetäsi pitkään. Minä puhun täyttääkseni hiljaisuuden, joka kasvaa kuin aukko sisälläni, jokin tieto siitä, että nämä ovat hyvästit vaikka niitä ei lausuta ihan vielä. Taustalla kahvilan vinyylit soivat loppuun levy toisensa jälkeen, enkä halua painaa enää lauluja mieleeni, sillä tämä ei ole soundtrack millekään. Tiedän sen jo. Tiedän sen silmistäsi, jotka eivät pysy omissani. Lauseistasi, joissa olet jo muualla, etäisyyksien päässä. Eleistäsi, joilla et enää vedä minua lähellesi etkä katso, niin kuin kaunista katsotaan. 

Saatan sinut asemalle asti. Asemalle asti odotan saadakseni kuulla ääneen lausuttuina ne lauseet, jotka sulkevat tämän tarinan. Syyt, joihin en usko, mutta jotka kertovat silti tarpeeksi. Sanat, joiden jälkeen minä voin lakata odottamasta ja toivomasta ja pelkäämästä, ja joiden jälkeen sinä voit lähteä ajattelematta meitä enää. Voit lähteä valtamerten päähän ja olla vapaa. Minä voin jäädä ja antaa sinun mennä, laskematta päiviä. Se jokin voi loppua, se, joka alkoi liian taianomaisesti ja päättyi liian tavallisesti ja liian pian.

Voimme sopia näkevämme kesällä ja tietää, että tuskin näemme kuitenkaan. Voimme sopia olevamme yhteyksissä ja tietää, että ne solmut ovat vaivalloisia solmia uudelleen. Ehkä liian vaivalloisia. 

Kun kesäaika alkaa, on kevään tuulisin sunnuntai tähän asti. Tuuli lennättää roskia, hiuksia, ajatuksia, enkä voi muuta kuin kävellä sitä vastaan, olla katsomatta taakse. Kävellessäni kotiin en tiedä enää, vuotavatko silmäni tuulesta, katupölystä vai kyyneleistä, mutta sen tiedän, että jotkut lopuista ovat harvinaisen selkeitä. Pisteitä, joihin tarina päättyy. Kukaan ei jää odottamaan jatko-osaa, seuraavaa lukua.

Minä päätän, että otan kevään vastaan silti, kaikki pisteet, kaikki nämä surut ja tuulet.

Sillä tulee vielä tuulettomia päiviä, toisia alkuja. Sellaisia tarinoita, joissa on sopivasti taikaa ja jotka eivät pääty ollenkaan, vaikka vuodenajat vaihtuvat, ja me. Mekin vaihdumme vähän.