Huhtikuun päätöksiä.

Aamulla herätessäni muistan reissumiehen nyt lähteneen maasta, palaavan joskus kesällä, eikä sillä pitäisi olla väliä enää, mutta en saa silti töitä tehtyä kokonaiseen päivään. Sen sijaan juon lattea kahvilassa, tapaan lääkärin ja leikkautan parturissa hiukset vielä lyhyemmäksi kuin aiemmin, lyhyemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun katson peiliin, näytän vieraalta ja aika rohkealta. 

Huhtikuun valo on vielä kylmää, tuuli tuntuu lyhyeksi leikatussa niskassa, ja teen suuria päätöksiä: päätän jäädä tähän kaupunkiin, päätän muuttaa taas (ihanaan, pieneen, vanhaan asuntoon, torin laidalle), päätän selviytyä päivä kerrallaan kohti kesää. Kesällä aion kirjoittaa, nähdä ihmisiä ja keikkoja, saattaa itseni kuntoon, kohti sitä ainakin. Löytää uusia töitä ja ihmisiä. 

Keväässä on kaikesta huolimatta toivoa. Sellaista etuoikeutettua toivoa, joka ei tunne pelkoa räjähtävistä pommeista tai pakkolennoista tai pakenemisesta, joista lehdissä nyt puhutaan. Sellaista toiveikasta odotusta, aukeavien silmujen ja liikkuvien vesien toivoa, liikettä.