”ja ulkona kesäyö satoi kasvoille kyyneleitä”

Kesäkuu kuluu päivä päivältä pois. En ole vieläkään parantunut täysin flunssasta, jonka sain töiden loputtua, enkä vieläkään ole malttanut pysähtyä. Sillä on kesä ja festivaaleja ja puistoja ja ihmisiä, joiden kyydissä pääsee itään ennen iltaa. On suhteenalku, jonka tiedän todellisuuden nujertaneen jo ennen kuin olen ehtinyt perille, avannut suutani, lausunut mitään. Vuorokauden suren, jätän vastaamatta viesteihin, jotka kilahtelevat puhelimeeni aamuyöllä. Sitten päätän, että olen ansainnut enemmän, olen enemmän arvoinen. Päästän irti. 

Sillä tiedän, että sivuosumat on sivuosumia. Joskus olen vain niin perkeleen väsynyt pettymään. 

Mutta ei ole kai mitään hätää kuitenkaan. 
Sillä onhan kesä, rakkautta tai ei, onhan hameenhelmat joihin tuuli tartttuu ja afaltti jota aurinko polttaa, puistot ja ystävät, jotka kantavat kaljaa ja kaiuttimia kangaskasseissaan, odottavat, että kokoan itseni. On kesä, hämmentävä irtonaisuuden tunne ja kaipuu tärkeimpien luo, mikä saa minut vuokraamaan huoneen entisestä kotikaupungistani puoleksi kesää, kaikki tulevat festivaalit ja juhlat ja yöt, jolloin ei tule pimeää ollenkaan. On naamiaiset, joissa voi olla kuka vain, juoda pahvilaatikkoviiniä laskematta lasillisia, suudella poikaa, joka on minulle liian suloinen ja nuori, jota kohti en silti malta olla kurottamatta, nukahtamatta viereen, vaikka tiedän, että mikään ei kestä. Ei ainakaan tämä uni. Ei ainakaan tämä kesä.