Ehkä vaikeinta maailmassa on katsoa peilistä itseään

Sain tehtäväksi tarkastella itseäni peilistä ja kirjoittaa siitä. Miten vaikea tehtävä. Keho kantaa mukanaan niin paljon sellaista häpeää ja kipua, jota ei voi sanoittaa kokonaan. Rivien väliin jää aina arpikudosta ja mihinkään tarkentumattomia muistijälkiä. Sisäänpäin kääntynyttä surua, koteloitunutta vihaa. Ehkä juuri siksi sain tehtäväksi kirjoittaa siitä. Että ehkä joskus vihaisin itseäni vähemmän, oppisin katsomaan peiliin lempeästi, väistämättä.

On syksy, ja rankkasade pudottaa puista lehtiä kuin siipirikkoja lintuja. On aina vähän hämärää, kun olen ulkona. Jo tähän aikaan vuodesta. Ja minä tunnen olevani tämä klisee, tämä maisema, koko ruumiillani. Kulkemassa maisemaa läpi, kulkemassa pois, koska en osaa mennä kohti, ottaa suuntaa ihmiseen. Kolibrinsydän, kivitasku. Niin paljon häpeää ja pelkoa. 

Niin paljon häpeää ja pelkoa, että joskus lattian ylittämiseen tarvittaisiin valtamerilaiva. Toisenlainen nainen tämän tulvan taltuttamiseksi, sellainen, joka ei antaisi muiden puhua päälle eikä pelkäisi niin paljon, yksinäisyyttä tai muistoja tai mitään. Tarvittaisiin tähtiä tähän yöhön, jotta osaisin suunnistaa lintujen tapaan. Puhua muustakin, puhua niille ihmisille, joita kohti kaipaan.  

Niin paljon sanoittamatonta, että alan puhua linnuista ja säästä, kun pitäisi katsoa peiliin ja puhua siitä, miltä se tuntuu,

minä, tämä ruumis jossa, en osaa suunnistaa,  jota en osaa rakastaa.