”Ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on”

 

Siri Kolu on ollut suosikkikirjailijoitani aina siitä lähtien, kun luin vuonna 2008 hänen esikoisteoksensa,Metsänpimeän (Otava:2008)Se oli kaunis, omaääninen ja voimakas. Se tuntui heti omalta ja tärkeältä. Vaikka luen nykyisin harvakseltaan nuortenkirjoja, lastenkirjoista puhumattakaan, Kolulta olen lukenut kaiken lukuun ottamatta Rosvola-sarjan viimeisimpiä osia. Kolulla on harvinaislaatuisen hieno taito kuvata lapsen ja nuoren kokemusmaailmaa ja  erityisesti sitä, miltä tuntuu olla toisenlainen, poiketa jollain tapaa valtavirrasta, kuulua johonkin vähemmistöön tai olla muuten erilainen. Monet Kolun kirjat puhuvat myös voimakkaasti ihmisyyden ja tasa-arvon puolesta, ehkä juuri siksi ne viehättävätkin niin paljon. Tuntuvat lohdulta. 

Uusimmassa nuortenkirjassaan Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava: 2016) Kolu tarttuu tärkeään teemaan kuvatessaan lukioikäistä Peetua, joka on transsukupuolinen ja odottaa kesän lopussa koittavaa sukupuolenkorjausleikkaustaan. Luin kirjan kesällä, eikä se ole vieläkään lakannut kiertämästä ajatuksissa.  

Kesän aikana Peetu käy purjelentämässä isänsä kanssa, yläilmoissa sanat painavat vähemmän ja tärkeistä asioista voidaan puhua, vaikka se ei aina ole helppoa. Taivaanranta ja lentämisen tuoma vapaus muuttuu teoksessa myös metaforiseksi vapaudeksi puhua ja unelmoida. Lentämisen ohella lävistetään pilvipeitteiden lisäksi perheen kipupisteitä. Ja vaikka Peetu kuinka haluaisi toisin, hänen sukupuolenkorjauksensa koskee myös muuta perhettä. Isää, veljeä, tyttöystävää. Eniten suhtautumisvaikeuksia on Peetun äidillä. Äidin ja pojan kitkainen suhde avautuu kipeänä ja liikuttavana. Se, kuinka kallis hinta omaksi itseksi tulemisestaan pitää maksaa. Sukupuolenkorjaus on kuitenkin ainoa tie, sillä ”ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on”. Eikä sitä oikeutta voi eikä pidä ottaa pois keneltäkään.

 

 Peetun kautta Kolu tuo vähäeleisesti mutta terävästi esiin transsukupuolisten elämään liittyviä ihmisoikeusongelmia. Vaikka eduskunnassa hyväksyttiinkin helmikuussa 2016 sukupuolineutraali avioliittolaki (jonka kumoamiseksi tähtäävästä aloitteesta tosin käytiin tällä viikolla juuri järkyttävä eduskuntakeskustelu. Taas.) ja sen yhteydessä esitys, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista, eivät nämä muutokset ole vielä riittäviä uudistuksia. Suomen translaki asettaa esimerkiksi sukupuolen juridiselle vahvistamiselle edelleen ihmisokeuksia loukkaavia ehtoja (juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on oltava lisääntymiskyvytön, esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän ”kuuluu vastakkaiseen sukupuoleen”, elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava lisäksi täysi-ikäinen), jotka asettavat pakotettuine hormonihoitoineen ja tutkimusjaksoineen transihmiset usein nöyryyttäväksi koettuun asemaan. Vaikka teoksen Peetun sukupuoli-identiteetti on selkeä ja hän odottaa kovasti saavansa olla kokonaan oma itsensä ja voivansa luopua binderistä, leikkaus pelottaa ja koko prosessi ahdistaa. Näitä tuntoja kirjassa kuvataan hienosti, vähin mutta puhuttelevin lausein:

 

”Pienen vartioimattoman sekunnin ajattelen, että eräänä päivänä haluaisin itsekin rakastaa noin jotakuta, mutta sitten oikaisen itseäni. En tule lentämään kenenkään kanssa, jolla on minun DNA:ni, Koskaan. En täydellisenä päivänä tulevaisuudessa enkä mikä-mikä-maassa.     

Minun kohdallani tämä suku päättyy tähän.

    Olen syönyt testosteronia niin monta vuotta, että olen jo steriili.

Lakimme tahtoo, että olemme steriilejä, että meiltä viedään ihmisenä jatkumisen kyky. Vain sillä ehdolla saamme olla niitä ihmisiä, joita olemme. ”

 

Kolu antaa päähenkilönsä kautta äänen transnuorelle, mikä on tärkeää, sillä toistaiseksi etenkin nuortenkirjallisuudessa nämä äänet ja teemat tuntuvat olevan yhä voimakkaasti marginaalissa, joskin muutamia poikkeuksiakin jo on.

Toki teos puhuu muidenkin kuin transihmisten puolesta. Se on myös kaunis kuvaus nuoren kasvamisesta omaksi itsekseen, perheen välisistä konflikteista ja siteistä, ja toisaalta rakkaudesta ja kiintymyksestä, kaipauksesta ja pelosta, jostakin sellaisesta yhteisestä jaettavasta, joka yhdistää meitä riippumatta siitä, keitä olemme.

Kirjan sivuilla Peetu kirjoittaa myös tekstin, ”Voiman rukouksen”, johon kuka tahansa lukija voi samaistua, tunnistaa siitä jotakin.
Minä ainakin tunnistin. Minäkin toivon juuri tätä, itselleni ja työskentelylleni ja olemassaololleni:

 

”Toivon kykyä kestää keskeneräisyyttä.

 

Toivon kärsivällisyyttä sietää itseäni: levottomuutta, kateellisuutta, luonteeni pienuutta.

Toivon kärsivällisyyttä sietää niitä fyysisiä piirteitä itsessäni, jotka tuottavat ahdistusta.

Toivon kärsivällisyyttä, etten käänny itseäni vastaan.

 

Toivon kykyä kestää ympäröivää vihaa.

Toivon kykyä olla vastaamatta vihaan vihalla.

Toivon kykyä pysyä olennaisessa kiinni.

 

Toivon kykyä suojella kaikkea ja kaikkia jotka ovat kesken, kykyä suojella elämää joka vasta hakee muotoaan.”

 

 

( Suomen translaista ja sen puutteista löytyy lisää tietoa muun muassa Amnestyn sivuilta)