kauhun ja ulkopuolisuuden marraskuu

Marraskuu tuntuu jatkuvan naurettavan kauan, loputtomiin. Lyhyissä päivissä roikuu harmaata sumua kuin naavaa. 
Kastelen kengät ja tulostin jumiutuu, en osaa liittyä luontevasti keskusteluihin, päättää lauseita oikein.

En osaa vastata, kun työterveyslääkärissä kysytään, olenko työkykyinen, huolehdinko itsestäni, mitä haluan tehdä. 
En osaa vastata, kun minulta kysytään miten menee, miten voin olla avuksi, miten elämä noin muuten. 

 

Mitä on elää oikein? Huomaan miettiväni sitä jatkuvasti nykyisin. Helmasyntini on verrata itseäni muihin ja tuntea loputonta huonommuutta siitä, etten sovi niiden ihmisten raameihin, joita katselen kuin kuvia ympärilläni.

En sovi työpaikan ruokapöytäkeskusteluissa piirrettyihin elämän raameihin. Minulla ei ole lapsia, omakotitaloa, autoa, kivipuutarhaa, miestä eikä virkaa. En nauti käsitöistä enkä monimutkaisista ruokaresepteistä, en löydä voimia elämäntaparemonttiin tai viikonloppukoulutuksiin joissa kehitytään ja opitaan draaman avulla ja ilman, en laita kynttelikköä ikkunaan, en mankeloi lakanoita, en konmarita enkä crosfittaa, enkä herää kenenkään kuorsaukseen öisin. Omiin unikuviini vain, omiin huoliini, varjojeni tuttuihin ääniin, kun ne alkavat aamuöisin puhua.

En sovi kahvipöydässä lojuvien naistenlehtien ikuista huulipunahymyään hymyäviin naiskuviin, en ole siro enkä kaunis enkä edes rohkea, en uhku elämänvoimaa enkä pidä treenipäiväkirjaa verkossa, en käy netti- enkä muillakaan deiteillä, after workeillä enkä joogatunneilla, en säästä asuntoa enkä personal traineria varten, en saa itseäni aamuisin ajoissa ylös valmistaakseni raakapuuroa ja tervehtiäkseni aurinkoa (jota ei näinä pävinä näy).

En sovi seurueisiin, jossa juhlitaan vauvoja ja talokauppoja.

Vaikka haluaisin.
Haluaisin, haluaisin minä. 

En vain osaa olla soimaamatta itseäni siitä, etten sovi puheenaiheista mihinkään. 

En osaa ottaa ihmisten neuvoja vastaan. En osaa jättää töitä vähemmälle, papereita lukematta, stressiä stressaamatta, tätä surua surematta,

olla matkustamatta suunniteltua aiemmalla bussilla kotiin, jotta minulla olisi enemmän aikaa pinnistelläkseni, ollakseni se työntekijä ja ihminen, joka yritän olla. Se, joka ei pyhitä lepopäivää eikä tee virheitä, jätä tekemättä mitään, joka selviytyy, kahlaa läpi, tekee vielä vähän. 

Yritän, vimmastusti, vaikka voimat valuvat jäsenistä kuin hiekka,

läpi. 

 

”Kuka vaatii?” kysyy joku. Ei kai kukaan. Minä. Kaikki.

 

Ja marraskuu, syytän sitä tästä kyvyttömyydestä vastata yhteenkään kysymykseen. Marraskuu vain jatkuu ja jatkuu, herään ja nukahdan sen pimeään. Roikun sen harmaissa helmoissa kuin naava, mustissa lakanoissani, vedän peiton yli pään.