maanantai

Marraskuu ja maanantai jatkuu, pohjaa ei tule vastaan. Leikkaan pimeää käsilläni, katson suoraan läpi ikkunan enkä näe pimeältä mitään. Nukun kaiken ajan, minkä voin ja saan nukutuksi, teen päätöksiä, joista en ole ihan varma. 

Tällaisina päivinä on vaikeaa olla varma mistään, kun marraskuu ei suostu loppumaan eikä pimeys väisty, työt lopu,

jokin tapakristillinen työmoraali ei anna lopettaa, jättää kesken.  

Iltapäivällä kieltäydyn sairaslomasta, vaikka en ole ihan varma, ja  ajattelen, että joululomaan on kovin vähän aikaa. Se aika venyy ja natisee liitoksissaan, laahaa askelissa kuin varjo, tihkuu ihon läpi aamuyöllä, kun herään ja luulen, että olen jo myöhässä, vaikka kello on vähän yli kolmen.

 

Maanantai-iltana lopetan työt kello 22:22 ja päätän, että kevääseen teen tätä, en enää sen jälkeen.

Vaikka joskus haaveilin siitä, en koskaan oppinut seisomaan käsilläni. Jaloillani yritän pysyä. Painan jalat maahan, ja lupaan itselleni jaksaa talven yli. 

Lupaan itselleni, että kevään jälkeen ei enää tarvitse, 

lupaan itselleni, että löydän toisen tien, askelilleni sopivan. Kesän jälkeen saa olla toisin, olen jo muualla.

En usko siihen vielä, mutta se lohduttaa minua silti. Jokin päätös, sen kaltainen, mahdollinen.