Niin minä tulen sinut muistamaan

Niin minä tulen sinut muistamaan:

vastaheränneenä, katse tarkentaa jo ohitseni, liikkumattomana kuin grafiikka. Sellainen jähmettyneisyys, josta tietää, ettei kaikkea sanota

ja että

tämäkin hetki pikselöityy pian sarjaksi kuvia,

jotka jätämme kesken, pisteet yhdistämättä

kuin levottomat lapset

jotka eivät tiedä tulevasta yksinäisyydestä vielä mitään.

Tai ehkä kaiken. Liikaa.

 

Niin minä lähden:

 

huuhtoudun aamupalapöydästäsi ruuhkaan, 

hampaiden välissä vadelmankiviä, keuhkoissa kahvinpuruja

ja niin me loittonemme:

 

ilman

että se olisi kenenkään vika,

ilmaan

haihtuva tarina

sekoittuu toisiin samanlaisiin,

joissa junat vain lähtevät ja minä

 

en olisi koskaan halunnut jäädä

tämän enempää

– – 

Maaliskuu menee menojaan, lumi sulaa hitaasti, hulevedet täyttävät alikulkutunnelin, jossa kastelen kenkäni joka päivä matkalla töistä kotiin. 

Matkustan Porvooseen ja Pohjois-Karjalaan ja työskentelen tuntikaupalla, jotta en muistaisi kaivata. 

Juon pari olutta liikaa ja tanssin silmät kiinni, jotta en muistaisi kaivata. 

Tulee joku, jonka käsivarren alta pyörähdän, en tiennyt että osaan näin tanssia,

tanssin viimeiseen kappaleeseen asti, tilaan kaksi taksia jatkoille, 

leikin vahvaa ja itsenäistä ja nauran parvekkeella, vaikka on jo aamu ja väsyttää.

 

Sitten lähden taas, istun bussissa joka halkoo tutut ja vieraat maisemat. 

 

Sunnuntaina nukun nukkumistani. Alan kaivata taas. Ja tulee maanantai, kaikki alkaa alusta,

sillä työt eivät lopu eivätkä bussivuorot. Jonkun niistä kyydissä minä, taas

ja kaipaan sittenkin.