”Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä/ mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä”

Kesän parhaat festivaalit loppuvat ennen kuin ehdin huomata. Itken Ultra Bra:n keikalla ja maanantaiaamuna, kun vieraat lähtevät, surusta ja ilosta, kiitollisuudesta ja kaipuusta. Sormilla laskematon määrä luottoihmisiä ja uusia ihmisiä saavat tuntemaan sellaista kiitollisuutta, että henkeä salpaa.

Ja poika vuosien takaa on kasvanut mieheksi, mutta sen kainaloon niin oudon tuttua ja hyvää nukahtaa, että sekin itkettää. Itkettää keittää sille pannukahvia aamulla, samalla polttaa sormensa kiehuvaan veteen, itkettää antaa sen lähteä, niin kuin jo kauan aiemminkin, tietää, että sen pitää mennä ja että minäkin lähden, toisaalle, ihan pian taas. Että meidän välissämmme kasvaa jo vuosia kuin aitoja, muistoja kuin renkaita, ympyröitä, joiden leikkauspisteissä kohtaamme, jaamme sen ohuen spektrin, joka loistaa auringossa hetken ja haipuu.

Ensimmäisen arkipäivän festivaalien jälkeen makaan sängyssä, katson ohjelmia jotka kertovat käsittämättömistä rikoksista ja haudon palovammautunutta sormeani kylmässä vedessä, naarmujani sisimmässäni, niitä, jotka arpeutuvat aina hitaimmin, itken surua ja iloa, jälleennäkemistä ja eroamista, juhlia ja loputtomasti pyöriviä levyjä, väsymystä, ystäviä ja yksinäisyyttä, ja kaikkea mitä on. Kaikkea mitä on.   

Sitten tulee tiistai ja yritän lähteä kaupungista kaksi kertaa, mutta juna ja sen rikkoutunut veturi peruuttaa takaisin asemalle. Konduktööri lupaa, että taksi tai helikopteri vie kyllä perille. Ei ole enää kiire. Olen matkalla metsään parantamaan sielua ja ruumista, aion meloa ja saunoa ja olla hiljaa siskon ja kuusien ja mäntyjen kanssa. Ajatella kaikkea, mitä on.