Treffit jatkuvat koko viikonlopun, vievät meitä museoon taulujen äärelle, jotka ovat yllättäviä ja hurjia

niin kuin hetki, jolloin kohtasimme vuosien päästä.

Sunnuntai vie meitä intialaiseen ravintolaan ja kaduille, jotka ovat niin jäisiä, että horjahtelen miestä vasten.

On niin hyvä, että alan vaistomaisesti pelätä, koska niin olen oppinut tekemään jonkin hyvän tullessa kohdalle.

Alan muuttaa hetkeä muistoksi, muistoa joksikin menetetyksi, vaikka hän on vielä tässä, pitää kiinni, vasten.

Alan ajatella häntä, niin kuin hän olisi jo poissa.

Teen sen, minkä osaan.

 Alan pelätä:

ettei linnunluiseksi muuttunut sydämeni taltu,

tämä tarina kestä huomisen painoa, matkaa, joka kasvaa välillämme pian kokonaisia kaupunkeja. 

Etten riitä lopulta kuitenkaan.

Alan pelätä:
 

Jos hyppään, odottaako allani pimeys, vielä syvempi,

humahdanko sen läpi, tarina mukanani, sinelmäiset muistot

joiden painoa kukaan ei kestä. Eivät edes sellaiset miehet kuin hän, lempeät ja hyvät.

Jos hyppään,

yltävätkö hänen kätensä, yltävätkö kohti?

Viikonlopun brunssi venyy huomaamatta keskiyöhön

avataan vielä yksi pullo kuivaa kuohuviiniä

ja melkein kaikki haavat ja haaveet

(vanhat ja uudet)

tehdään kahvikuppianalyysiä ja meloninkuoriteoriaa
toisiamme tukien

sillä niin ystävät tekevät. 
 

Aamuyöllä itken ja sen jälkeen hymyilen itkenein silmin,

nukahtaessani

kuulen ystäväni hengityksen jostain läheltä

ja olen täynnä toivoa, joka ei ole epävarmuutta eikä varmuutta tulevasta,

se ainoastaan on.

Ja se on ehkä tärkeämpää kuin mikään.