Sataa vettä joka päivä. Puhun ääni flunssasta kapeana ja selviydyn, koska ainahan minä. Väkisinhymyillyt tunnit jonossa kuin viirit, joita ripustaessani lopulta sotken narut ja itseni tyystin. Keskellä vettynyttä lokakuuta havahdun: olen solmussa taas, ja vieläkin, ja ihan kokonaan. 

Otan tämän työpaikkani ensimmäisen sairaspäivän ja tunnen pettäväni kaikki ja itseni ja sen, joka minussa vaatii tekemään aina vielä vähän. Joka sanoo, että oma vika, että ainahan sinä olet ollut sellainen, jollain tapaa solmu.  Ainahan syksyisin on ollut näin vetistä ja hämärää. Silmissä ja muualla.Ainahan sinä olet ollut aikeissa luovuttaa. Ainahan sinä.

– Mutta kuume laskee, maailmanloppua ei tule, yhä elän ja hengitän. Tekee hyvää huomata, etteivät seinät lopulta kaadu, vaikka sairastaisi, sekoilisi, kävisi vähän puoliteholla ja välillä luovuttaisi. Kukaan ei tulekaan sanomaan, että olen huijari ja huono, paitsi minä itse. Ja voi, kuinka toivon, että joskus opin olemaan sisäisen tuomarini kanssa, tasaan välit, löydän keskusteluyhteyden, että joskus minulla olisi vielä voimaa vaientaa se ääni, joka kalloni kaltereissa huutaa: huono, huono, huono.  

Sillä maailmanloppu ei tule vielä, sateiset päivät jatkuvat, ja minä pärjään, sillä ainahan minä.