Elokuu tuoksuu jo, katseissa hämärtävät pimenevät illat, kesän tietää jo loppuvan. 

Silti hymyilemme vielä ilman syytä, uskomme saavamme enemmän kuin uniemme varjot. 

Elokuu tuoksuu jo. Kesähäissä peitetään olkapäät. Ympärilläni sylikkäin tanssivien parien rihmasto 

saa minut hetkeksi tuntemaan itseni möykyksi hometta kaiken elävän ja kukkivan keskellä,

sydän kivimurskaa ja tuhkaa.

Minä kasvan yksinäisyydestä tuhatvuotista naavaa. 

Silti on niin kaunista, että yllän vielä lempeisiin ajatuksiin, nostan helmoja ja tanssin navetan ylisillä yksikseni,

kun joku valikoi spotifystä mummolan ja sen radiohitin, jossa lauletaan tequilasta. 

Vanhan tutun poika on kasvanut jo ajokortti-ikään, ajaa minut yöllä läpi hiljaisen tienoon, hiljenevän heinäkuun.

Uskottelen olevani vielä tarpeeksi nuori ja villi

jaksaakseni jatkojen jatkoille, kaikki surut olkapään kohautuksella. 

Sitä minä tahtoisin. Että osaisin antaa unien olla, kutiavan haavan. Lähteä täältä kaipaamatta mitään keneltäkään. 

Silti olla kaikille läsnä ja tärkeä, tässä lähellä. 

Ja niin minä lähden, kaatosateessa sunnuntaiaamuna, vaihdan kaupunkia, rinkka ja sydän täynnä

ja vaikka kaipaan jo, niin että koskee, yllän vielä lempeimpiin ajatuksiin. Tiedän palaavani vielä takaisin. 

Että ihmisiä on.

Ja uusi viikko tulee, tihkusateisessa kaupungissa sisäpihan pienessä kodissani kuuntelen uudenlaista hiljaisuutta,

odotan, että koti lakkaa tuntumasta näin vieraalta, että minä, että sydän.

Alan hitaasti taas kirjoittaa.