Kesän parhaat festivaalit loppuvat ennen kuin ehdin huomata. Itken Ultra Bra:n keikalla ja maanantaiaamuna, kun vieraat lähtevät, surusta ja ilosta, kiitollisuudesta ja kaipuusta. Sormilla laskematon määrä luottoihmisiä ja uusia ihmisiä saavat tuntemaan sellaista kiitollisuutta, että henkeä salpaa.

Ja poika vuosien takaa on kasvanut mieheksi, mutta sen kainaloon niin oudon tuttua ja hyvää nukahtaa, että sekin itkettää. Itkettää keittää sille pannukahvia aamulla, samalla polttaa sormensa kiehuvaan veteen, itkettää antaa sen lähteä, niin kuin jo kauan aiemminkin, tietää, että sen pitää mennä ja että minäkin lähden, toisaalle, ihan pian taas. Että meidän välissämmme kasvaa jo vuosia kuin aitoja, muistoja kuin renkaita, ympyröitä, joiden leikkauspisteissä kohtaamme, jaamme sen ohuen spektrin, joka loistaa auringossa hetken ja haipuu.

Ensimmäisen arkipäivän festivaalien jälkeen makaan sängyssä, katson ohjelmia jotka kertovat käsittämättömistä rikoksista ja haudon palovammautunutta sormeani kylmässä vedessä, naarmujani sisimmässäni, niitä, jotka arpeutuvat aina hitaimmin, itken surua ja iloa, jälleennäkemistä ja eroamista, juhlia ja loputtomasti pyöriviä levyjä, väsymystä, ystäviä ja yksinäisyyttä, ja kaikkea mitä on. Kaikkea mitä on.   

Sitten tulee tiistai ja yritän lähteä kaupungista kaksi kertaa, mutta juna ja sen rikkoutunut veturi peruuttaa takaisin asemalle. Konduktööri lupaa, että taksi tai helikopteri vie kyllä perille. Ei ole enää kiire. Olen matkalla metsään parantamaan sielua ja ruumista, aion meloa ja saunoa ja olla hiljaa siskon ja kuusien ja mäntyjen kanssa. Ajatella kaikkea, mitä on. 

Kesäkuu kuluu päivä päivältä pois. En ole vieläkään parantunut täysin flunssasta, jonka sain töiden loputtua, enkä vieläkään ole malttanut pysähtyä. Sillä on kesä ja festivaaleja ja puistoja ja ihmisiä, joiden kyydissä pääsee itään ennen iltaa. On suhteenalku, jonka tiedän todellisuuden nujertaneen jo ennen kuin olen ehtinyt perille, avannut suutani, lausunut mitään. Vuorokauden suren, jätän vastaamatta viesteihin, jotka kilahtelevat puhelimeeni aamuyöllä. Sitten päätän, että olen ansainnut enemmän, olen enemmän arvoinen. Päästän irti. 

Sillä tiedän, että sivuosumat on sivuosumia. Joskus olen vain niin perkeleen väsynyt pettymään. 

Mutta ei ole kai mitään hätää kuitenkaan. 
Sillä onhan kesä, rakkautta tai ei, onhan hameenhelmat joihin tuuli tartttuu ja afaltti jota aurinko polttaa, puistot ja ystävät, jotka kantavat kaljaa ja kaiuttimia kangaskasseissaan, odottavat, että kokoan itseni. On kesä, hämmentävä irtonaisuuden tunne ja kaipuu tärkeimpien luo, mikä saa minut vuokraamaan huoneen entisestä kotikaupungistani puoleksi kesää, kaikki tulevat festivaalit ja juhlat ja yöt, jolloin ei tule pimeää ollenkaan. On naamiaiset, joissa voi olla kuka vain, juoda pahvilaatikkoviiniä laskematta lasillisia, suudella poikaa, joka on minulle liian suloinen ja nuori, jota kohti en silti malta olla kurottamatta, nukahtamatta viereen, vaikka tiedän, että mikään ei kestä. Ei ainakaan tämä uni. Ei ainakaan tämä kesä.