Aurinko ei suostu vielä lämmittämään meitä. Sataa vuorotellen lunta ja räntää, enkä uskalla laittaa vieläkään uusia kevätkenkiä jalkaan. Töissä puhutaan ensi vuodesta ja viroista ja tuntijaoista, ja tuntuu oudolta, ettei mikään siitä kosketa minua enää. On yhtä aikaa helpottavaa ja pelottavaaa tietää, että tulevat kuukaudet ovat pian taas auki kuin kirjan sivut, joiden tekstiä ei vielä ole, tai sitä ei yllä lukemaan. Nojaan pian taas tuuleen, tuuleen vain, ja toivon, että se vie mukanaan minne pitääkin. Tai edes jonnekin, aina jonnekin. 

Teen töitä iltaan asti, jotta voin lähteä pitkäksi vappuviikonlopuksi matkalle mitään ajattelematta. Lentoliput meren yli Saksaan polttavat jo repun sivutaskua. Ehkä siellä ei sada räntää?  Olen väsynyt mutta samaan aikaan oudon irtonainen, tuuleen puhallettu, ja se tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Olla yksin ja vapaa menemään, mihin tahansa junaan, jättää aamupalan väliin ja ostaa junaan patonkia ja kahvia, jättää tiskit odottamaan päivää, jolloin on kiinnostusta tiskata, jättää lakanat ryppyyn, pyykit kuivumaan jo kuudetta päivää. Eikä kukaan sano, kuinka huono nainen olen, ellen minä itse.

Aamulla herätessäni muistan reissumiehen nyt lähteneen maasta, palaavan joskus kesällä, eikä sillä pitäisi olla väliä enää, mutta en saa silti töitä tehtyä kokonaiseen päivään. Sen sijaan juon lattea kahvilassa, tapaan lääkärin ja leikkautan parturissa hiukset vielä lyhyemmäksi kuin aiemmin, lyhyemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun katson peiliin, näytän vieraalta ja aika rohkealta. 

Huhtikuun valo on vielä kylmää, tuuli tuntuu lyhyeksi leikatussa niskassa, ja teen suuria päätöksiä: päätän jäädä tähän kaupunkiin, päätän muuttaa taas (ihanaan, pieneen, vanhaan asuntoon, torin laidalle), päätän selviytyä päivä kerrallaan kohti kesää. Kesällä aion kirjoittaa, nähdä ihmisiä ja keikkoja, saattaa itseni kuntoon, kohti sitä ainakin. Löytää uusia töitä ja ihmisiä. 

Keväässä on kaikesta huolimatta toivoa. Sellaista etuoikeutettua toivoa, joka ei tunne pelkoa räjähtävistä pommeista tai pakkolennoista tai pakenemisesta, joista lehdissä nyt puhutaan. Sellaista toiveikasta odotusta, aukeavien silmujen ja liikkuvien vesien toivoa, liikettä.