Perjantai-illan palapelejä

”Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen, joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin  palapelin.
         Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtaamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä”, kirjoittaa Patjim Statovcki. Olen hakenut hänen uusimman romaaninsa, Tiranan sydämen, kirjastosta, ja luen sitä ja itken vähän (- vaikka pitäisi tehdä vielä vähän töitä, lähettää vielä yksi viesti, lukea vielä vähän niitä papereita).

Itken nykyisin vähän joka paikassa.

Terveydenhoitajalla, äkisti ja pidäkkeettömästi, oman reaktioni kauhistuttamana, vaikka piti mitata vain verenpaine ja saada uusi arkipäiväinen resepti. 

Bussissa, matkalla terveydenhoitajalta kotiin, lastenvaunujen ja kauppakassien ja iltapäiväruuhkasta tihenneen ilman kasaan puristamana, vaikka ei ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai järkyttävää.  

Kauppajonossa, kun olen turta ja perjantain uuvuttama, ja ostoskorissa on vain pakastepizza ja omenoita, vaikka pitäisi muistaa terveys ja vitamiinit ja salaatit, mitä vihreämpi sen parempi.

Työpaikan vessassa, kun on vasta aamupäivä ja mahaa koskee niin kuin nykyisin usein, enkä jaksaisi mennä ihmisryhmien eteen ja puhua, vaikka yleensä rakastankin sitä, mistä puhun.
 

Salaa työpisteen seinään kääntyneenä, kun en jaksaisi miettiä, mitä minusta mahdollisesti puhutaan tai soittaa enää yhtään puhelua tekniseen tukeen tai minnekään. En jaksaisi etsiä vastauksia, enkä muistella, mitä piti selvittää.

 

Yöllä, kun herään kesken katkeilevan unen ja alan laskea tunteja siihen, että herätyskello soi, aina vähän liian aikaisin.

 

Ehkä tämä on vaihe. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä en uskalla jäädä odottamaan, että se menee.

 

Sillä jos ihmiset voivat olla palapelejä, minä olen rakentanut omaani väärin jo kauan. Yrittänyt sovittaa toisiinsa paloja, jotka eivät sovi, vain koska olen luullut että niin pitää tehdä, jotta kuva olisi kokonainen. Vaikka aina on palapelejä, jotka jäävät vajaiksi. Hukkapaloja ja niitä kulmistaan harmaiksi pyöristyneitä, kulmista aloitettuja keskeneräisiä töitä, hahmottomia.

Vaikeimpia palapeleissä ovat aina ne kohdat, joille ei ole ääriviivoja. Taivaat ja meret. Niin kuin tämä mieli, sen aukkokohdat, sen kaikenlaiset yhteen sopimattomat sävyt.

Silti on yritettävä rakentaa jotakin kokonaista,

aloitettava kulmista ja siitä, minkä jotenkuten hallitsee, aloitettava nyt.

Näistä sanoista, näistäkin.