Surkea merkkipäivä

Syntymäpäiväni aamuna tiedotetaan, että Trump on voittanut vaalit. Lumi on satanut kadut umpeen. Kahlaan hämmentyneenä marraskuisessa viimassa ja jokin linnunluinen minussa vapisee. 

Iltapäivällä saan sähköpostin, jossa kerrotaan, ettei minua valittu työpaikkaan, johon toivoin pääseväni niin paljon, että sisintä kivisti. Kivistää vieläkin. 

Kaikki puhuvat koko päivän siitä, kuinka olemme siirtyneet totuudenjälkeiseen aikaan. Yhdyn lehtien, bussien, käytäväpuheiden ja kahvipöytien huoleen. Tästä ajasta ei kukaan tiedä. 

Teen paperitöitä iltaan asti hiljaisessa yksiössäni, johon kukaan ei osaa,

etsin teksteistä jotakin toivoa, uskottavaa visiota paremmasta maailmasta, olen pohjattoman yksin. 

 

Toivon, että vuorokausi olisi jo toinen, voisin mennä jo nukkumaan, nähdä tabletinvalkeita unia

ja tämä surkea merkkipäivä unohtuisi, niin kuin merkkipäivät unohtuvat.

 

Joskus tuntuu samalta kuin lapsena, kun opetteli ensimmäistä kertaa sukeltamaan: että pohjaa ei ole, se ei tule vastaan ollenkaan.

 

On päiviä, jolloin toivo tuntuu hupenevan kuin ilma keuhkoista. 

 

On pimeyttä, joka putoaa huoneisiin päivä päivältä aiemmin, täydemmin.
Laskee öihin hiljaisuutensa ja päiviin painonsa

ja pohja-ajatusten ja surun ja tuulen painon, joka ei ole tuulta tähän aikaan vuodesta

vaan viimaa, sitä, joka on sukua Siperialle, viiltää luut ja ytimet

ja minun kurkkuni on jatkuvasti siitä karhea

 

ja sanoista, joita en vielä osaa sanoa, en vielä uskalla.