syystakkipäivät

Tulee aamu, jolloin puen päälle syystakin ja annan vuodenajan tulla kokonaan, tuulen pestä taas lyhennetyt hiukset. 

Tulee päivä, päiviä, jolloin kalenteri täyttyy kokouksista, jotka kasvavat pitkiksi nauhoiksi varsinaisen päivätyöni ympärille. Päivistä tulee pitkiä ja liehuvia, puhuminen väsyttää,

en ehdi uimaan enkä ruuanlaittoon enkä metsään, ajoissa nukkumaan.

Tulee päivä, jolloin ruokatauko unohtuu, palaveri venyy, olen koko ajan vähän myöhässä, päivän ainoalla tauolla seison vessassa pidättämässä itkua, jota puolikkaat, valvotut yöt ovat keränneet silmien taakse, pelkoa, ettei riitä enää tähän kaikkeen. Elämään, ja muuhun. 

 

Toisaalta: tulee myös päiviä, jolloin askel on äkkiä monta askelta, harppaus. Kohtaaminen valaisee päivän kuin liekki, tunnelin päästä lähetetään savumerkkejä. 

Terapiassa piirrän karttaa, vaikka eksyn vielä sanoihin, kavahdan niitä, en erota maisemasta polkuja, suoria viivoja. Mutta vielä löydän askelpaikkoja, voimaa. 

On tarrauduttava siihen, kaksin käsin; 

uskoon, että tämäkin ryteikkö päättyy vielä pellon reunaan, tai tien.  Että selkenisi, pelko väsyisi minusta pois.