Toipilas ja toipilaan mantra.

Sitkeä kevätflunssa ja vielä sitkeämpi kaipuu viipyy minussa kuin allerginen ihottuma, jota pitää raapia ja hangata, vaikka tiedän, ettei kannata. 

Annan itseni nukkua pitkiä päiväunia, katsoa Girlsejä jakso toisensa jälkeen ja kuunnella surumielisimmät laulut uudelleen ja uudelleen, vaikka työt kasautuvat ja odottavat, koneen sininen valo vaatii luokseen. Varaan tutustumisaikoja psykoterapeuteille ja toivon, että oikea löytyy vielä. Matkaa on kuljettavana, mutta minulla on suunta ja askeleet ja uudet kevätkengät metsänvihreää nahkaa, aion pärjätä. Minä pärjään kyllä. Hoen sitä itselleni kuin mantraa, vaikka uskon siihen vaihtelevalla menestyksellä. Minä tarvitsen mantroja, sitä, että jokin ääni minussa jaksaa toistaa: 

(Jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alanko lopulta uskoa siihen?)

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, kuinka monta hylkäyskirjettä eri työpaikoista viikossa saat.

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, jaksatko lenkille töiden jälkeen vai nukahdatko työpapereidesi päälle vai jumitutko sänkyyn katsomaan niitä iänikuisia Girlsejä, vaikka sen kaikki henkilöt ovatkin ärsyttäviä ja etuoikeutettuja ja typeriä ja ihania. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, kuinka usein siivoat tai onko sisustuksesi sävy sävyyn tai huonekalusi designia vai siskoilta ja kirpputoreilta haalittuja (tai konmaritatko kaappisi tai onko kaappeja ollenkaan).

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, oletko parisuhteessa, harrastatko seksiä paljon tai ollenkaan, tai kuinka moni ihminen sinua rakastaa.

(Itseään ei myöskään tarvitse oppia rakastamaan, jotta joku muu voisi, vaikka niin romanttisissa komedioissa ja naistenlehdissä aina hoetaan. Olet rakkauden arvoinen, vaikka et itse siihen uskoisikaan, koskaan. ) 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, kuinka monta kertaa olet se, joka haluaisi enemmän, ja kuinka monta kertaa tulet jätetyksi keskelle rautatieaseman risteystä, keskelle tarinaa, jossa on vain kehnoja vuorosanoja eikä onnellisia loppuja ollenkaan. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, pääsetkö yli helposti, ajatteletko rationaalisesti, vai onko kaipuu kanssasi vuodenajat ympäri. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, onko sinulla suonikohjuja tai liikakiloja tai muhkuroita tai arpia siellä, missä pitäisi (ympäriltä omaksutun, syvälle sisäistetyn kauneusihanteen mukaan) olla vain sileitä ja siroja kohtia. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, oletko sujut menneisyytesi kanssa, vai heräätkö vieläkin öisin pakokauhuun, jota tunsit lapsena, joka huutaa korvaan: viallinen viallinen viallinen. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, ehditkö tehdä järjestötyötä päivätyösi ohessa vai käytätkö ylimääräisen vapaa-aikasi hengittämiseen ja itsesi sietämiseen. (Sekään ei määritä arvoasi ihmisenä, onko sinulla päivätyötä ollenkaan.)

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, onko sinulla diagnoosi vai terveen paperit. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, jaksatko pestä hiukset ja tiskit joka päivä. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, asutko keskellä järjestystä vai kaaosta, elätkö järkevästi vai tuhlaatko viimeiset rahasi junalippuihin ja Berliinin matkaan ja kuohuviiniin. 

Se ei määritä arvoasi ihmisenä, oletko keskeneräinen vai valmis. (Sillä kamoon, kuka muka meistä on?)