Tule hyvä vuosi.

Luin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja tuli pitkästä aikaa tarve kirjoittaa päiväkirjaa. Tai ”päiväkirjaa”. Jotain.

Vuosi vaihtui toiseksi vähän salaa, huomaamatta. Olen jo pitkällä tammikuussa ja yhä kirjoitan papereihin vahingossa 2016. 

Vuosi vaihtui ilman juhlia. Olin apukäsi-tuuraajana työpaikalla, jossa en ole ollut koskaan aiemmin. Vuosi vaihtui, ja seuranani oli vain pino likaisia kattiloita, joidenkin toisten juhla-aterian lautaset, ruoantähteiden sekaan rytätyt juhlaservietit, pieneen etanapannuun jämähtänyt juusto, jota pitää irrottaa hartiavoimin. Kaikessa epäjuhlallisuudessani olin salaa melkein helpottunut siitä, että vuosi vaihtui niin. Minulla oli päälläni likainen, pitkä talousesiliina ja hiusrajassa hikeä, selkä kipeänä yhdeksän tunnin työvuorosta, mutta en miettinyt kertaakaan vuoden vaihtuessa, etten taaskaan laskisi numeroita ja suutelisi h-hetkellä ketään, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Etten taaskaan löytäisi sitä juhlamieltä, joka tekee ihmisistä aattona rohkeita ja riehakkaita ja vähän villejä, nuorekkaalla tavalla toiveikkaita. 

Ehkä sellaiseen työhön voisi tottua. Sellaiseen, missä tarvitsee vain suorittaa, ei juurikaan ajatella. Ei olla vastuussa ryhmän toimivuudesta ja ohjeiden selkeydestä ja vuorovaikutuksen onnistumisesta tai kenenkään tunteista. Vain siitä, että on puhdasta ja kaikki järjestyksessä. Ja sellaiset asiat, kuin kattilat ja lautaset ja uunipellit, saa järjestykseen kovin helposti. Helpommin kuin ajatukset.

Vuosi vaihtui toiseksi minusta välittämättä. Vuoden ensimmäisenä päivänä hiihdin tunturissa auringonlaskuun ja koin suurta järjenvastaista halua vain jäädä sinne. Pakahduttavan kauniisiin metsiin, niissä soivaan hiljaisuuteen, korpisoturiksi syviin kuruihin, kauaksi kotoa.

Palasin kuitenkin. Lensin eräänä oranssisena auringonnousuaamuna takaisin etelään ja aloitin arjen valvomalla kolme yötä lähes kokonaan ja näkemällä joka yö työpainajaisia. Lomalta paluu tuntuu vaikeammalta kuin vuosiin. Tunne siitä, että toimin arjessa, valintoineni, itseäni vastaan. Pukeudun rooliin, joka on kuin monimutkainen mekko, joka ei istu mistään saumasta. Vääntelehdin, ahdistun, etsin lisää ilmaa hengitettäväksi, koetan olla ajautumatta paniikkiin kaikin mahdollisin keinoin. 

Salaa vaihtuneen vuoden aluksi en tehnyt yhtään lupausta, enkä valanut yhtään tulevasta kertovaa tinaa, mutta tämän minä tiedän: tämä on vuosi, jolloin on ratkaistava monta kysymystä. Tehtävä monta päätöstä. Itseni vuoksi.