Kerrostalo Thamesin rannalla. Näkymä joelle, jossa alukset porhaltavat ristiaallokossa. Autovana Blackfriars Brigdellä, jonka toisella puolella jököttää majesteettinen St Paul’sin katedraali – ja nosturin siluetit. Kaupunki on jatkuvassa muutoksen tilassa, on mahdotonta pysytellä perässä kaikesta, aina jotain puretaan, ja tilalle nousee jotain uutta.

Istun Margaretin upottavassa nojatuolissa Earl Greytä litkien. Hän on 85-vuotias englantilaisleidi, eikä todellakaan mikään tavallinen tapaus.

Toasteri, kolmekymppinen lontoolainen videokuvaajakaverini istuu vastapäisellä sohvalla pieni teekuppi kourissaan. Tarkoituksemme on ollut tehdä dokumenttia Margaretista, mutta päädymme aina vain puhumaan. Olemme kummallinen kolmikko: ikäerosta huolimatta meitä yhdistää se, että olemme kaikki elämämme risteyskohdassa.

Margaret istahtaa työpöytänsä eteen. Tuon pöydän ääressä syntyy proosatekstejä, hänen tekstinsä ovat raakoja ja kauniita.

Tällä kertaa puhumme elämän käyttövoimasta. Ja elävistä kuolleista.

“Miettikää, mikä sattuma on, että edes olemme täällä, maapallolla. Ja kuinka useimmat meistä hukkaavat lahjaansa.”

Hän tietää, mistä puhuu. Margaret on yrittänyt päättää elämänsä lukuisia kertoja.

Tosin tuo kaikki on jo mennyttä. Nykyisin hän kirjoittaa ja kyseenalaistaa.

 “Mikään ei ole suurempaa hukkaa kuin automaattiasetuksella eläminen”, Margaret sanoo. “Reagointi.”

Ajatukseni lipuvat samana päivänä saamaani puheluun.
Entinen työkaverini soitti kertoakseen uutiset: yhteinen kollegamme oli kuollut edellisenä päivänä.

Syöpä oli saanut shakkimatin Hillasta pari päivää sitten. 

Hillan rintasyöpä ei ollut mikään pieni ja sievä solurykelmä: terminaalidiagnoosi tuli heti syövän löydyttyä. Hän tiesi tulevansa kuolemaan pian. Piste. Tämän jälkeen hän veti ranteeseensa “Fuck cancer” -korun ja taisteli kaksi vuotta.

35-vuotias teräsleidi. Jäätävän kova organisoija. Kolmen lapsen äiti. Vaimo.

Kemo ja kivut veivät hänet sairaslomalle. Mutta projektinvetäjä palasi töihin puolipäiväisesti heti voituaan paremmin, pelosta, ahdistuksesta ja sairaudesta huolimatta. Tässä Hillan ajatuksia:

“You have cancer, and it has spread throughout your body. We have no way of curing it, but that doesn’t mean that we don’t have ways of treating you. Yes, treatment will be tough, but you will get through it. Even if right now it feels as if your life is falling apart, you will be happy again. Even though it feels like you’re already dead, you will go on living and enjoying your life. It won’t be the same as before, but it will be a good and fulfilling life. And yes, this probably means your life will be shorter than average, it probably means you won’t turn ninety, but the future is never written in stone, nothing is for certain. What matters in the end is here and now, and knowing is better than not knowing. Knowing means we can use what we’ve got.”

Hilla pelasi loppuun saakka, vaikka tiesi menettävänsä pian sen, mitä suurin osa meistä kääntelee ja vatvoo ja vanuttaa. Elämän.

Kolmen lapsen äidin suurin suru oli, ettei näkisi lastensa kasvavan. Mutta hänen lapsensa saivat äidin, josta riittää tarinoita. Naisen, joka otti ohjat käsiinsä jahkailun sijasta. Vielä kuolleenakin tällä naisella on enemmän munasarjoja kuin keskivertokylällä.

Viimeiset viestin, jonka kollegani Hillalle lähetti, ei voisi summata hänen elämäänsä paremmin:
“Hilla, you are a fucking legend.”
“I know.”

Ilta hämärtyy, kello tikittää Margaretin olohuoneessa.

Kerron Hillan tarinaa Margaretille ja Toasterille. ”Oh dear, oh dear”, Margaret pudistaa päätään ja kampeaa ylös tuoliltaan. Vilkaisemme toisiamme Toasterin kanssa kun nainen häviää keittiöön.

“Olen säilyttänyt tätä neljäkymmentä vuotta”, Margaretin ääni kaikuu keittiönkaapin perukoilta. Pian hän palaa asettaen jotakin sohvapöydälle.

Kynttilän, joka tuo mieleen fabergemunan ja Iittalan Taika-sarjan rakkauslapsen.

“Minusta tuntuu, että nyt on sopiva aika.”

“Ja tämä”, hän nostaa kynttilän viereen viherkasvin, jonka juuressa poikii versoja. “…näyttää, että kaikkialla on uusi alkuja.”

Margaret raapaisee tulitikun, rikinkatku leijuu sieraimiin. Kynttilän liekki lepattaa hämärtyvässä illassa lontoolaisen olohuoneeseessa. Olemme hiljaa, kaikki kolme. Kaupunki humisee ikkunan takana.

Illalla polkiessani kotiin katson sillalta ikuisessa liikkeessä olevaa Lontoota. Mustasta vedestä heijastuu valoja ja varjoja.

Ei se, kuinka pitkään täällä ollaan. Vaan miten sen ajan käyttää.

Elämä tarkoittaa eteenpäin menemistä, vaikka olisikin fyysisesti paikallaan. Uuden oppimista. Vaikka välillä uisi ristiaallokossa. Ollen elävä elävä automaattizombien sijasta. Tehden mitä tekee, kunhan saa perusteltua itselleen, miksi niin tekee. Liikkeessä pysyen, kuten vanha paskasanko Thames.

Tsemppiä sinne jonnekin, Hilla. Legendat elävät.