Uutta pornoa nauhuriin
Universumi. Linnunrata. Tellus. Iso-Britannia. Lontoo. Ullakkohuoneisto.
Pulujengi kurnuttaa katolla.
Piskuisessa kattohuoneessa värjöttelee nainen tietokone sylissään, kuumavesipullo kyljessä, ja miettii, mitäs helvettiä nyt.
Häpeä naukuu nurkassa. Tällä kertaa nainen ei kuuntele, vaan keskittyy ajattelemaan. Hän on Karttunen, allekirjoittanut.
2016: Ei työtä. Ei parisuhdetta. Ei turvaverkkoa. Samaan aikaan kun niukistelen loppukuun freelancerin budjettiani, sometuuteissa huudetaan urakiidosta ja pintaliidosta. Pitäisi varmaan olla cocktailtilaisuuksissa iloluontoisesti edustamassa, uusia kontakteja luomassa? Taas hävettää vähäsen.
“Saat mitä vain universumilta, kun manifestoit oikeanlaista energiaa”, elämänhallintaopas lupaa. “Sinun tehtäväsi on kysyä ja pyytää vastauksia universumilta.”
Viime aikoina olen manifestoinut universumilta seuraavia kysymyksiä:
-Miksi v-tussa minusta ei ole tullut kirjailijaa?
-Miksi en ole edelleenkään miljunääri?
-Miksi olen näin antisosiaalinen?
-Miksi en ole stunttinainen Hollywoodissa?
-Miksi kukaan ei kutsu minua kertomaan mielipiteitäni talkshow-ohjelmiin?
-Miksen osaa edelleenkään kokata?
-Miksi projektit jäävät puolitiehen?
-Miksi olen aina myöhässä?
-Mitä jos valitsen väärin ja sitten hävettää vielä lisää?
-Mikä on elämän tarkoitus? Ja miksi kukaan ei ole vaivautunut kertomaan sitä minulle?
Viime sunnuntai:
Istun kahvilla ystävän kanssa eräässä Lontoon gentrifioiduista kahviloista. Ihmiset porisevat. Kerron haluavani ryhtyä taas kirjoittamaan.
“Mistä meinasit kirjoittaa?” Patti Smith, viittäkymppiä käyvä boheemiystäväni kysyy.
“Ei mitään käryä.”
“Ei se mitään. Pistä paska paperiin”, Patti siteeraa vanhaa suomenruotsalaista professoriaan.
En minä tiedä mikä on elämän tarkoitus. En tiedä, miten itseni määrittelisin. Olenko kirjoittaja vai valokuvaaja vai videoihminen vai mahdollisesti erittäin pätevä jurtanrakentaja. Sekin hävettää, kun en tiedä. Enkä todellakaan tiedä, missä näen itseni viiden vuoden päästä. Mutta yhden asian tiedän: en odota enää keneltäkään valmiita vastauksia, vaan otan selvää ja kokeilen ja askartelen paskartelen teesini itse – ja pidän lystiä matkan varrella.
Elämä on kokeiluja. Etsimistä. Yritysten ja erehdysten aikaa. Eteenpäin mennään käsikopelolla, sanat taskulamppuna.
Koditon Martin, äkkipikainen irlantilaismies sen sanoi:
“Life is simple. Sons of bitches just make it difficult.”
Kutsun kaikki tekemään talkoilla asioita, jotka hävettävät. Liittykäätten joukkoon tummaan. Kädet saveen ja uutta pornoa nauhuriin.
Tervetuloa, Apinan vuosi.
PS. Myynnissä elämänhallintaopas, vähän käytetty.