Koo ei varsinaisesti tullut mun elämään mitenkään yllättäen, tai siis että tiesinhän mä kaiken aikaa että Jiillä on lapsi ja oltiin tietysti vietetty aikaa yhdessä jo paljon ennen kun alettiin pohtia yhteenmuuttoa. Mutta sen jälkeen, kun muutettiin yhteen, niin silti tuntui, että yllätyin siitä, miten kokonaisvaltaista lapsen kanssa asuminen on. Yhtäkkiä päivää rytmittää ruokailujen pohtiminen ja päiväunien aikatauluttaminen ja se tuntuu tosi erikoiselta, että yhtäkkiä tämmöset asiat kuuluu mun arkipäivään. Normaaleilla äideillä on kuitenkin ollut se tietty aika totutella lapsen tuloon, vaikka varmasti siinäkin silti yllättyy – ei kukaan voi etukäteen kuvitellakaan millaista lapsen kanssa on.

Mun paras ystävä sai maaliskuussa vauvan, ja kesällä yritettiin suunnitella meidän pikkuperheiden yhteistä retkipäivää. Piti ottaa huomioon vauvan nukkuma- ja imetysajat, ja sitten Koon päiväuniajat ja lähtöajan jumppaaminen olikin sitten yllättävän vaikeaa. Puhuttiin ystävän kanssa sitten myöhemmin siitä, miten tuntuu vähän siltä kuin leikkisi kotia tai äitiä. Että jostain (kulttuurista? omasta lapsuudenkodista?) on tullut päähän nämä leikin säännöt miten olla äiti, ja tässä niillä säännöillä sitten leikitään tätä kotileikkiä: pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa, tiskataan, lauletaan unilaulu, rakennetaan legoja. Vähän niin kuin larppaisi äitiyttä.

Puoliäitiydessä tämä tuntuu korostuvan, koska Koo on meillä vain silloin tällöin ja elämä ikään kuin palautuu normaaliksi näiden jaksojen välillä.

Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia ja pääseekö larppitunteesta eroon?

Mä en joskus pääse yli siitä millaisia asioita Koo tietää ja muistaa ja miten sen mieli toimii. Semmoset asiat kuten että kädet pitää pestä vessan jälkeen on ihan mahdoton muistaa. Mutta sen sijaan Koo tunnistaa aivan kreisin määrän kaloja ja valtioiden lippuja.

Joskus kesäkuussa aamiaisella Koo kysyi jotain luista ja koska mä en tiedä luista mitään, niin googlasin ja päädyin jonnekin Ylivieskan ylä-asteen seiskaluokan biologian kurssin sivuille, jossa asiat oli selostettu kuvien kera. Siinä me sitten istuttiin sylikkäin aamiaisella ja luettiin luista kännykän pikku ruudulta. Siinä yhteydessä opittiin kaikenlaista.

Sitten ehkä kaksi kuukautta myöhemmin, ihan jossain muussa yhteydessä Koo sanoo ”Kiille on ihmisen kovin luu”.  (No jos ihan tarkkoja ollaan niin kiille lienee kudos mutta ehkä se voidaan kolmevuotiaalle antaa anteeksi.)