Kumpikohan tässä on se lapsi?
Yksi ekoja asioita mitä opin Koon kanssa olemisesta on, että pitää olla niin h***etin aikuinen. Ei saa valittaa, koska sitten lapsi alkaa valittaa myös ja se on pääsääntöisesti pyllystä. Ei saa skipata aamiaista, koska aamiainen on päivän tärkein ateria. Ensimmäisillä kerroilla kun hengailimme yhdessä (kerron myöhemmin tarkemmin siitä miten mun ja Koon tutustumisvaihe eteni), yleensä teimme jonkunnäköisen retken, Korkeasaareen tai sienimetsään tms. Muistan hyvin, kun kerran oltiin sienimetsässä (olin tuntenut Koon ehkä 2 kk tähän mennessä) ja oltiin vaelleltu jo ehkä miljoona vuotta ja sitten kotimatkaksi Jii valitsi jonkun ”oikoreitin”. Oikoreitti olikin sitten pitkä ja lähes koko matkan ihan törkeää risupusikkoa enkä olisi kuuna päivänä halunnut rämpiä siellä, oikeastaan olisi tehnyt mieli valittaa aivan kaikesta, mutta koska Koo oli siinä ja piti mun kädestä kiinni, niin koko metsähässäkästä piti tehdä seikkailu: ”Oh, no niin, nyt pitää kumartua että päästään täältä oksan ali, ihan niin pieneksi kuin pääset, ja JEEEEEE me tehtiin se! Nyt seuraavaksi HYPPY! Hienosti!” ja niin edelleen.
Vietetään usein (ei tarpeeksi usein kuitenkaan) aikaa Jiin vanhempien mökillä. Siellä kahdestaan ollessa Koo ja Jii nukkuivat usein isossa sängyssä vierekkäin. Kun mä sitten tulin kuvioihin, niin aloin nukkua Jiin kanssa isossa sängyssä ja Koon piti siirtyä pieneen nitisevään sivusänkyyn. Siitähän tuli hirveä raivari. Raivaria lepytelläkseen Jii lupasi, että mä menen nukkumaan nitisevään sivusänkyyn ja Koo ja Jii nukkuisivat vierekkäin. Loukkaannuin järjenvastaisesti ihan tosi paljon. Minä missään sivusängyssä nuku, miksi mun pitää joustaa, jos tuo kolmevuotiaskaan ei jousta. Lopulta Koo nukahti isoon sänkyyn ja se siirrettiin nukkuessaan sivusänkyyn, ja mä pääsin lusikoimaan.
En ollut ajatellut ennen Koota olevani erityisen lapsellinen, mutta kyllä mä ehkä olen. Mutta opin, ja kasvan.
