Kun tapasin puolisoni ensimmäistä kertaa ei hän vetänyt mattoa jalkojeni alta. Sydämeni ei jättänyt lyöntejä väliin enkä ajatellut että tuossa tuo nyt on, unelmieni prinssi. Kun tapasin oman biologisen lapseni ensimmäistä kertaa tunsin syvää kiintymystä puolisoani kohtaan. Olin järjettömän onnellinen että olimme saaneet jotain niin kaunista aikaiseksi. Kuitenkin se pieni nyytti tuntui oudolle ja rakkaus sekä kiintymys tuota pientä olentoa kohtaan rakentui vasta myöhemmin. Tämä onnellisuus, jota puolisoni ja lapseni minulle antavat kasvaa päivä päivältä, myös niinä päivinä kun lapsi huutaa turhaan ja puoliso käy hermoille. Heitä en vaihtaisi mihinkään.

Kun tapasin puolisoni lapset ensimmäisen kerran minua jännitti. Pidän lapsista yleisesti ja osaan olla lasten kanssa, joten jännitys ei ollut kovin suurta. Lapset vaikuttivat mukavilta ja olimme järjestäneet ensitapaamiselle mukavaa myös lapsille. Puolisoni alkuaikoina tokaisi ”jos pidät minusta, sinun on pidettävä myös lapsistani”. Ymmärrän ajatuksen tuon lauseen takana, mutta en allekirjoita sitä. En usko että puolisonikaan pitää kaikista ihmisistä, jotka hän kohtaa elämässään. Yhteisen taipaleemme aikana olen oppinut sietämään hänen lapsiaan, joskus pieninä hetkinä voisin jopa sanoa tykkääväni heistä, edes pikkiriikkisen. Useimmiten kuitenkin tunteeni heitä kohtaan on neutraali ja huonoina hetkinä tekisi mieli lähettää heidät sinne missä pippuri kasvaa.

Välillä tunnen huonoa omatuntoa kun halaan omaa lastani, mutta en osaa halata puolisoni lapsia niin että siitä huokuisi välittäminen. Autan ja lohdutan kun tilanne sitä vaatii, mutta en voi välittää ja rakastaa vain koska minun ehkä pitäisi? Vai pitäisikö minun edes? Voiko sellaista vaatia?