Viimeisen kuukauden aikana mä oon kuullut eniten kahta kysymystä:

– No, onko ollut kivaa palata?

– Onko ikävä takaisin?

On ollut ja on ollut! Ei kai siinä sen enempää.

Paluumuutto on iso pala purtavaksi. Ensin ne käytännön asiat: byrokratia siellä, byrokratia täällä, puhelimet, vakuutukset, hammaslääkärit, koulut, kerhot, todistukset, rokotelistat, harrastukset, muuttoautot, tavaran kierrätys, puuttuvan haaliminen… siellä ja täällä… huh! Mutta se on kuitenkin vain käytäntöä. Sellaista Duracell-pupumaista toimintaa. Suurempi osa paluumuuttoa on meidän kaikkien omissa päissä. Siinä sopeutumisessa. Ja sehän menee tunnetusti aalloissa.

Reilu kuukausi takana ja prosessi on edennyt kutakuinkin näin:

1. Kaikki puhuvat suomea
Lentokentältä se alkoi. Enää ei ollut omaa salakieltä. Ei ollut tuttu olo. Suomenkielen kuuleminen kaikkialla oli vähintäänkin outoa.

2. Jee! Mä tiedän, miten täällä toimitaan – mutta en kuitenkaan toimi niin.
Miksei kukaan muu puuttunut rasistiseen puheeseen? Miksi koko bussilastillinen ihmisiä oli ihan hiljaa, kun yksi aivoton huuteli kuskille kommenttejaan. Miksi mä en taaskaan pystynyt olemaan hiljaa? Teinköhän jotain väärin? Ehkä, muttei se haittaa! En halua antaa lapsilleni kuvaa, että sellainen törkypuhe olisi jotenkin hyväksyttävä!

3. Anteeksi, mä vähän kysyn…. tai juttelen… ei mulla mitään sanottavaa ole…
Siis, miksi ihmiset tuijottaa? Miksi nuo ei kommunikoi? Elein edes… Ollaanko me liian eloisia? Mä ja mun tytär. London Baby, kohta 3v. Ihan tavallisesti me ollaan täällä leikkipuistossa, mutta miks musta tuntuu, että meidät huomataan… No, iloisestihan me niille hymyiltiin ja tervehdittiinkin. Onneksi satuttiin eloisien naapurien taloon. Sovitaan joukkoon! Ens viikolla pihatalkoot. (t.omituinen naapuri)

4. Huumori. Ihmiset naurahtelee ihan väärissä paikoissa
Kehuin yhden pikkutytön Pipsa Possu -paitaa ja kerroin, että meilläkin siitä tykätään, mutta meillä se on ”Peppa”, niin eiköhän isä alkanut nauraa isosti. Silleen kuin Peppan Daddy. (Heh-heh-joo.)
– Niin, me ollaan just muutettu Englannista. *smile*
(kato, kun kaikki ei elä samassa kuplassa ja jos ei ymmärrä jotain, niin sitä voi sit vaikka kysyä! Semmonen kysymys kuin miks sopis tähän.) Sisäinen ärsytys. *smile* (idoit)

5. Maitotölkit valuu lavuaarissa
Onneksi sain valistunutta seuraa, että tiedän, miten tää ”kuuluukaan” tehdä. Vai oliko se lopulta onni ollenkaan? Tehdä siis kuten kaikki muutkin? Tässä eko-asiassa, kyllä oli! Muuten voin tapella vastaan.

6. Myöhästyy? Ei onnistu? Mitä se siinä ressaa?
Kuivausrummun asennus ei sit mennyt ihan ekalla putkeen, mut mitäs siitä. Meistähän tuli melkein kaverit. Kolmannella käynnillä lupasin jo keittää kahvitkin 😀 Neljä tai viisi käyntiä siihen tarvittiin. Pikku juttu. Suotta nolostut, asentaja. Rotat Lontoon kodin takapihalla sen puoli vuotta oli aavistuksen kurjempi etenkin, kun tuholaistorjunta kohotteli olkapäitään. Ja hei, eihän tässä mennyt edes kuukautta!

7. Outoa. Kaikkialla otetaan kengät pois
Kouluissa, kerhoissa, neuvolan aulassa, päiväkodin tutustumisessa… Jopa kauppakeskuksen leikkipaikalla, jossa muovinen leikkimatto oli niin iki-liassa, että phyi. Jätettiin väliin.
Ei tunnu tutulta. Siellä ne englantilaiset vaan marssi kengillä kotiin sisään. Jotkut kohteliaat kysyivät meidän ovella lupaa tai tapoja, kun näkivät kenkärivistön eteisessä.

8. Julkiset vessat on usein hävyttömässä kunnossa
Phyi, phyi, phyi, phyi, phyi —– Niin moni julkinen vessa on järkyttävän likainen. Tai tahmainen. Ovenkahvat, kaakelit (!!!), lavuaarit, lasten hoitohuoneet… Phyi! Lähtien jo lentokentältä.

9. Hei, toi puhuu suomea!
Loistavaa, Laura! Hienoa havainnointia. Viimeksi eilen kaupassa! (Milloinkohan tämä loppuu?)

10. Kuka on Elli-Noora?
Vai oliko se Jenna-Saana? Vai Ville-Kalle? Siis olen vaan nyt perus-nolo. Niin, ja se Euroviisujen pisteenantajaheppu, Kristoffer. Tervepä terve. Kiva nimi!

Kyllä tää tästä lähtee. Hyvin on viihdytty. Vaikka Lontoon metropolin äänimaisema kuohuu välillä kaihona korvissa ja hyvänmakuista cappuccinoa saa hakea, niin leppoisan turvallinen ja ihmeelliseen luottamukseen perustuva Suomi on kaikessa kevään lämmössä ja vihreydessä näyttänyt kyllä suloiselta. Sellaiselta hieman hömpsähtäneeltä halinallelta, joka nyt ei aina ole ihan perillä kaikesta tai ei omaa ymmärrystä maailman vaaroista ja erilaisista ajattelutavoista, mutta joka tarjoaa suojan juuri niille lapsille, jotka sitä haluavat halia. So sweet. Pus,pus. Tätä uninallea mekin nyt tulimme jakamaan. Mr. I (9v.) kertoo näkevänsä unensa yhä englanniksi. Minä näen jo pääasiassa suomeksi.

Kevättä!

-Laura

Miten mä tän sanoittaisin… Paluumuuton tunnelmat.

Kaipaus.

Pakattiin aivan himona viimeiset viikot ja eilen saapui muuttoauto. Omien tavaroiden läpikäynti oli kyllä ihan suotavaa, sillä kaikenlaista sitä on kolmessa vuodessa ehtinyt kerätä myös tähän väliaikaiseen asuntoon – johon siis ei pitänyt tuoda mitään ylimääräistä…

Tiistaina tuli itku. Eikä ihme. Koti oli enää yksi avonaisten pahvilaatikkojen meri ja asioiden merkitykset nousi pintaan. Nostelin tauluja seinältä laatikkoon. Kuunneltiin London Babyn kanssa radiota. Sitä iloista poppia, mitä kaikki taajuudet soittaa. Kyynelet valuivat poskille ja me tanssittiin. Pahvilaatikot täyttyivät hiljaksiin. Muutos oli konkreettisesti läsnä. Kodin paketoimisen myötä me paketoidaan myös elämämme täällä. Arkemme. Elämänvaiheemme. Radiopoppi. Se kaikki, mihin kukin meistä on kiintynyt. Lontoolaistunnelmat. Ne bussien pihahdukset kadulta nukkumaan mennessä. Naapurien iloiset heipat. Koulun pihan rennot mitäänsanomattomat chatit. Hymyilevät vastaantulijat ja helposti saavutettava naapuriapu. Perheystävälliset ravintolat ja englantilaiset pubit. Huumori ja hassuttelu. Mr. I:n ihanat ystävät ja loistava koulu. Oman kylän High Street ja kylätunnelma. Aquatics Centre. Olympia-allas, se paikka, jossa Mr. I oppi uimaan ja jossa rakas harrastus on muuttunut intohimoiseen suuntaan. Ruuhkasta pursuava ja rokkikonsertin desibelit ylittävä Central Line. Keskustan kuhina. Loputtoman erisävyiset kaupunginosat. Omat flatsit, metsät ja viheriöt. Huikeat teatterit ja valtava kulttuuritarjonta. Kaupunki, johon ei kyllästy. Jota ei voi koluta läpi ja joka muuttuu koko ajan. Nämä ystävälliset, lämpimät ja kohteliaat britit, jotka ottavat tulokkaan avoimesti vastaan. Tämä diversiteetti, erilaisten ihmisten yhteensulautuma sekä tämä huikea, pitkä ja maailmanhistoriallisesti merkityksellinen kulttuuri, joka vaalii vanhaa ja yhtä aikaa antaa uudelle tilaa ponnistaa. Ihana miksaus elämää.

Kaipaus on tunne, joka on mulle jotain uutta. Sain ystävän avuksi viimehetken pakkaamiseen ja selitin hänelle, kuinka ikävä ja kaipaus on tullut elämääni vasta näinä vuosina. En koskaan lapsena osannut kaivata tai ikävöidä mitään, tai ketään. Vaikka olin monta yötä tai teininä jopa viikko tolkulla poissa kotoa (mm. kielikurssilla Englannissa), en tuntenut ikävää. En koskaan. Aina oli kiva palata kotiin, mutta sellainen ikävöinti jonnekin, missä ei juuri sillä hetkellä ole, on ollut minulle näinä vuosina jotain aivan uutta. On mahdoton kuvata, kuinka paljon olen kaivannut toisinaan ystäviäni tai sukua Suomesta. Jopa joitain paikkoja. Ja miten merkityksellisiä ne kohtaamiset ovat olleet. Kuinka voimaa antavia. Kun elää toisen kulttuurin vaikutuksen piirissä, omia tuttuja asioita tulee ikävä. Ruisleipä on maistunut näinä vuosina paremmalta kuin koskaan! Ystäväni kysyi varovaisesti, että olenko erityisen vahva. En. Mielestäni en ole. Sitten hän hoksasi. Olen vain käytännöllinen ja siksi ikävöinti ei kuulu repertuaariini. Tämä!

Katselin pakatessa valokuvia viime vuosilta ja nyt vain toivon, että se kaipaus, mikä mulla on tällä hetkellä Lontoon elämää kohtaan, hälvenee ja muuttuu ihaniksi muistoiksi elämässämme. Ne ihmiset, jotka nyt kuuluvat elämäämme, ovat aina muistoissamme ja osa varmasti jatkossakin elämässämme mukana. Se arki vaan ei enää ole. Ei, vaikka monta hyvää asiaa tässä arjessa on. Ehkä kaipaus voitti. Ehkä ei. Yhtä tyhjentävää vastausta paalumuutollemme ei voi antaa. Helppoahan se olisi, jos niin olisi.

Eilen löysin Mr. I:n maton alta postikortin. Siinä luki: ”Kulman takaa löytyy aina jotakin kiinnostavaa”. Näinhän se on ja siihen täytyy luottaa.

Kiitos Lontoo, annoit enemmän kuin olisin koskaan uskonut! Avarsit meidän kaikkien maailmankuvaa ja annoit yhden elämän, London Babyn osaksi perhettämme.

/Laura